keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Naisten aakkoset: N

Tämän kuun toisessa aakkospostauksessani etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa kirjaimella N. Kysymykset ovat:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
N-kirjaimella alkavista naisista ei ollut sellaista tungosta kuin esimerkiksi kirjaimessa M. Seuraavat kolme kuitenkin löytyivät:
  1. Nadine Gordimer. Nobelisti ja rotusorron vastustaja. Olen kirjoittanut hänen romaanistaan Poikani tarina.
  2. Nora Ephron. Nora Ephron oli käsikirjoittaja, jonka elokuvagenre ei aivan osu omaan makuuni (esim. Kun Harry tapasi Sallyn ja Uneton Seattlessa). Elokuva-alalla on kuitenkin niin vähän kansainvälisesti kuuluisia naisia (näyttelijöitä lukuun ottamatta), että Ephronin saavutukset ovat ihailtavia.
  3. a) Naomi Klein. Jo Naomi Kleinin No Logo herätti kiinnostukseni. En ole tullut sitä lukeneeksi, enkä muitakaan hänen kirjojaan, vaikka haluaisin muodostaa niistä oman mielipiteen.
Aikaisemmat kirjaimet: ABCDEFGHIJKL, M.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Pidin Kate Atkinsonin kahdesta aikaisemmasta Jackson Brodie -dekkarista (Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia). Eikö vieläkään hyviä uutisia? ei miellyttänyt samalla tavalla.

Kirja alkaa menneisyydessä tapahtuneella julmalla ja selittämättömällä, vaikkakin selvitetyllä, rikoksella. Sen jälkeen ei tapahdu pitkään aikaan mitään. Henkilöitä esitellään. He eivät tunnu liittyvän toisiinsa. Koska kysymys on dekkarista, on tietysti selvää, että joku yhteys on tulossa. Jackson Brodiekin on eksyksissä, sekä kirjaimellisesti että omassa elämässään.

Sen lisäksi, että Eikö vieläkään hyviä uutisia? on sekava, siinä on liikaa yhteensattumia. Se sanotaan tekstissäkin useampaan kertaan: ”Yhteensattuma on vain selitys, jota ei ole vielä keksitty.” Kaikille yhteensattumille ei ollut ainakaan uskottavaa selitystä. Yhteensattumat vaivasivat minua myös kirjassa Kaikkein vähäpätöisin asia.

Valituksistani huolimatta kirja kelpasi ajankuluksi ja pään tyhjennykseen hiihtoloman aluksi. Oli siinä yksi mainio henkilöhahmokin, orvoksi jäänyt 16-vuotias Reggie (Regina), joka työnsi nenänsä joka paikkaan, oli parhaiten selvillä tapahtumista, eikä jäänyt koskaan sanattomaksi.

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
Suomentanut Kaisa Kattelus
Schildts & Söderströms 2013, 361 s.
Englanninkielinen alkuteos When will there be good news? 2008

***********
Laitan dekkarin Helmet-haasteessa kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Ian McEwan: Lauantai

Lauantai kertoo yhdestä päivästä neurokirurgi Henry Perownen elämässä. Päivä on sama, jolloin Lontoossa järjestettiin suurmielenosoitus Irakin sotaan liittymistä vastaan. Ajankohta on siis helmikuu 2003. Kirja alkaa, kun Perowne katselee aamuyöstä ikkunasta ulos ja näkee palavan lentokoneen suuntaavaan kohti Heathrowia. Yhteys terrorismiin nousee heti Perownen – ja lukijan – mieleen.

Lauantai on Perownen vapaapäivä. Tämä lauantai on sikäli erityislaatuinen, että normaalin ohjelman lisäksi illalla odottaa perheen yhteinen tapaaminen. Kohta ensimmäisen runokirjansa julkaiseva tytär saapuu Ranskasta käymään. Muut illalliselle osallistujat ovat Perownen juristivaimo ja poika, lahjakas blueskitaristi, sekä appiukko, joka on kuuluisa runoilija.

Päivä ei suju aivan suunnitelmien mukaan. Matkalla pelaamaan squahia Perowne joutuu kolariin. Kolari on sinänsä aivan vaaraton, mutta se johtaa riitaan vastapuolen kanssa. Kolariin ei pysty sanomaan yksikäsitteistä syyllistä. Lisäksi Perowne käyttää neurokirurgin tietojaan ja tulee nolanneeksi vastustajansa. Kohtaamisella on seuraukset, jotka vaarantavat Perownen itsensä ja hänen perheensä.

Kirjassa rinnastetaan kansakunnan ja yksilön päätökset. Kuka on syyllinen? Mitä pitää tehdä? Perowne ei osaa päättää kantaansa Irakin sotaan. Sen hän tietää, että haluaa puolustaa perhettään, mutta kuka onkaan vastuussa tapahtumista? Mitä seurauksia on väkivallalla? Miten pitää kohdella vaarattomaksi tehtyä vastustajaa? Kaikkea tätä on jouduttu miettimään vielä paljon enemmän kirjan julkaisemisen jälkeen. Lauantai on kuitenkin vahvasti aikaansa sidottu. Siinä viitataan Saddamiin, Blairiin ja jopa Hans Blixiin. Epäilen, että muutaman vuoden kuluttua lukijat eivät tiedä edes, mistä sodasta puhutaan.

Aiheesta huolimatta Lauantai on varsin keskinkertainen. En osannut samastua Perowneen. Hän oli päähenkilönä jotenkin hengetön, vaikka osoittautui lopulta humaaniksi. Tunnetta puuttui, kirja oli steriili, vaikka siinä oli periaatteessa dramaattisia tapahtumia. Olen lukenut McEwanilta aiemmin Sementtipuutarhan, josta en pitänyt lainkaan. Sementtipuutarhan lika ja eritteet jäävät kuitenkin varmasti paremmin mieleen kuin Lauantai.

Laitan tähän linkin kahteen hyvin erilaiseen postaukseen Lauantaista. Luettua-blogin Sanna piti kirjasta kovasti, kun taas blogin 1001 kirjaa ja pieni elämä Marile ei pitänyt kirjasta, vaikka myönsi sen taitavaksi.

Ian McEwan: Lauantai
Suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2006, 388 s.
Englanninkielinen alkuteos Saturday 2005

***********
Helmet-haasteessa Lauantaille on luonnollinen paikka eli kohta 19. Yhdenpäivänromaani.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Bertrand Russell: Muotokuvia muistista. Eläköön essee! ja Kuukauden nobelisti

hdcanis haastoi minut lukemaan esseitä jo viime vuoden puolella. Eläköön essee! -haaste on alkanut Marjatan kirjaelämyksistä ja etenee hiljakseen ilman aikarajoja. Haasteen säännöt ovat:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää. 
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

Kirjahyllyssäni on jo kauan odottanut filosofi Bertrand Russellin esseekokoelma Muotokuvia muistista. Epäilin kuuluisan ajattelijan esseiden olevan vaikeita ja siksi lukemista ei tullut aloitetuksi. Ilman haastetta saattaisivat esseet olla vieläkin lukematta. Koska Bertrand Russell sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1950, hänestä tulee samalla tämän kuun Kuukauden nobelistini.

Kokoelmassa on kolmenlaisia esseitä. Alussa on omaelämäkerrallisia ’puheita’, sen jälkeen kirjan nimen mukaisia muotokuvia Russellin tuntemista henkilöistä ja lopuksi kirjoituksia eri aiheista.

En tiennyt Russellista etukäteen muuta kuin hänen maineensa matemaattisen logiikan alalla. Omaelämäkerrallisista esseistä selvisi, millainen vaikutus ensimmäisellä maailmansodalla oli Russellin yhteiskunnalliseen ajatteluun. Esseessä Logiikasta politiikkaan hän kirjoittaa:
”Maailma on vuoden 1914 jälkeen kehittynyt tavoilla, jotka ovat hyvin toisenlaisia kuin ne, joita olisin toivonut. Nationalismi on lisääntynyt, militarismi niin ikään, ja vapaus on vähentynyt. Suuret osat maailmaa ovat vähemmän sivilisoituja kuin olivat ennen.”
Tuntuu, että voisimme vaihtaa vuoden 1914 tilalle jotakin paljon myöhäisempää ja meitä lähellä olevaa.

Kokoelman ydin ovat muotokuvat. Russell kirjoittaa tunnetuista henkilöistä. Hän tunsi mm. George Bernard Shawn, H. G. Wellsin, Joseph Conradin ja D. H. Lawrencen. Vain jotkin Cambridgen professorit olivat minulle tuntemattomia. Russell keskittyy tuttaviensa filosofiseen ajatteluun ja sanoo selvästi, jos on itse eri mieltä. Kertoo hän toki myös anekdootteja ja joitakin elämäkerrallisia tietoja.

Muissa esseissä Russell kirjoittaa filosofian ja maailman tilasta. Filosofiset esseet, kuten Henki ja aine sekä ”Yleisen käytännön” palvonta, olivat niitä, joiden vuoksi  lykkäsin kirjan lukemista. Filosofian tuntemukseni on varsin huonoa. Russell kirjoittaa kuitenkin selkeästi ja ymmärrettävästi. Joissakin kohdissa piti vähän pinnistellä, että pystyi seuraamaan, mutta sehän on vain virkistävää. Maailman tulevaisuuteen pasifisti Russell suhtautui huolestuneesti. Esseet ovat ilmestyneet vuonna 1956 ja Russell pelkäsi seuraavaa sotaa ja suurta ydintuhoa.

Bertrand Russellin esseiden aiheet ovat niin yleisiä, että ne ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa lukuun ottamatta viittauksia joidenkin mielestä menestyksekkääseen Neuvostoliittoon. Russell ei ihaillut Neuvostoliittoa, päinvastoin. Nykyisin tiedämme, miten oikeassa Russell oli esseessään Mistä syystä en ole kommunisti.

Haasteen sääntöjen mukaan minun pitäisi laittaa tämä eteenpäin. Haastan Annelin blogista Annelin kirjoissa.

Bertrand Russell: Muotokuvia muistista ja muita esseitä
Suomentanut J. A. Hollo
WSOY 1957, 302 s.
Englanninkielinen alkuteos Portraits from Memory and Other Essays 1956

***********
Helmet-haasteessa kuittaan esseillä kohdan 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Naisten aakkoset: M


Vuorossa on Naisten aakkosten kirjain M. Kysymykset:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
M oli helppo kirjain. Vastaukseni:
  1. Alice Munro. Nobelisti ja novellien mestari. Itsestään selvä valinta.
  2. Minna Sjöholm. Minna Sjöholm maalaa tunnelmallisia hämyisiä kaupunkikuvia. Hän on laittanut kotisivulleen nähtäväksi kymmenittäin maalauksiaan. Yksi niistä riippuu minun seinälläni.
  3. b) Margaret Mitchell. Mitchell julkaisi vain yhden romaanin, mutta se onkin sitten todella hyvä. Omasta Tuulen viemästäni ovat kansipaperitkin rispaantuneet monen lukukerran jälkeen.
Aikaisemmat aakkossarjan kirjoitukseni: ABCDEFGHIJK, L.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Iris Murdoch: Epävirallinen ruusu

Jatkoin Iris Murdochin tuotantoon tutustumista luottoantikvariaatistani löytyneellä romaanilla Epävirallinen ruusu.

Kirja alkaa iäkkään Hugh Peronettin vaimon hautajaisista. Varsin pian hautajaisten jälkeen Hugh ei voi voittaa kiusausta mennä tapaamaan elämänsä suurta rakkautta, Emmaa, jonka kanssa hänellä oli ollut kiihkeä suhde lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Hugh oli jättänyt Emman, eikä perhettään.

Hughin ja Emman tapaaminen vaikuttaa suuresti Hughin lähipiiriin eli hänen poikaansa Randalliin, tämän vaimoon ja tyttäreen sekä Hughin tyttärenpoikaan, joka on vierailulla Australiasta. Tapaaminen vaikuttaa jopa naapuritilan tuttavapariskuntaan ja pariskunnan rouvan poikamiesveljeen.

Murdochin kirjat ovat psykologisia ihmissuhderomaaneja. Epävirallisessa ruusussa kaikkitietävä kertoja seuraa edellä mainittujen henkilöiden mielenliikkeitä – paitsi Emman. Emma on tapahtumien katalysaattori, mutta juuri hänen vaikuttimensa jäävät epäselviksi.

Murdochin näkemys ihmisistä on tässä kirjassa siinä mielessä pessimistinen, että kaikki tekevät ratkaisujaan itsekkäistä syistä, vaikka yrittävät verhota niitä näennäisellä toisten huomioon ottamisella. Varsinkin Randall on itse itsekkyys. Hänen keskustelunsa tyttärensä kanssa, kun hän on jättämässä vaimonsa, on puistattavaa luettavaa. Kun kuohunnan jälkeen kaikki ovat löytäneet uuden paikkansa, todetaan kuitenkin monta kertaa, eri ihmisistä, että ”hän oli jäänyt henkiin”. Positiivinen päätelmä, ehkä. Vaikeudet unohtuvat ja elämä jatkuu.

Lukemistani Murdochin kirjoista pidän edelleen parhaana ensimmäistä eli Hiekkalinnaa. Epävirallinen ruusu oli joissakin kohdissa hieman junnaava, vaikka siinä olikin hienoa ja ajatonta ihmismielen tutkiskelua.

Iris Murdoch: Epävirallinen ruusu
Suomentanut Eila Pennanen
WSOY 1963, 334 s.
Englanninkielinen alkuteos An Unofficial Rose 1962

***********
Murdoch julkaisi 26 romaania ja niiden lisäksi näytelmiä, runoja ym, joten laitan Epävirallisen ruusun Helmet-haasteessa kohtaan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Aino Kallas: Sudenmorsian (klassikkohaaste)

Sudenmorsiamessa metsävahti Priidikin nuori vaimo kuulee suden kutsun ja muuttuu ihmissudeksi. Aalon ja suden ensikohtaaminen sudenajossa on kuin rakastumista.
””Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?”
Niin hän hätkähti, niin kuin olisi luotipanoksen kylkeensä saanut, sillä hän ei tainnut nähdä näitten sanojen sanojata. Vaan hänen sieluansa ja myös ruumistansa sysättiin sangen kiivaasti suuresta tuulispäästä, niin kuin voimallinen väki olisi hänet jalkainsa sijalta ilmaan irroittanut ja siinä yhdellä hirmuisella vauhdilla ympärinsä pyhässä pyörremyrskyssä pyörittänyt, niin kuin utuista linnun untuvata, kunnes hänen henkensä salpaantui, ja hän oli pyörtyä paikallensa.”
Sudenmorsiamesta tekee upean kirjan kaksi asiaa: myytit ja kieli. Aino Kallas kutoo rakkaustarinaansa   sillä sellainenhan tämä on – vanhoja kansanuskomuksia ihmissusista, punaisista hiuksista ja noidanluomaksi kutsutusta syntymämerkistä tappavaan hopealuotiin saakka.

Vielä merkittävämpi tekijä on kieli. Tekstiä on aluksi hidas lukea, mutta kun siihen pääsee sisälle, rytmi ja vanhahtavat sanat luovat lumouksen, joka ei päästä otteestaan. Syntyy tunnelma siitä, että tämä on mahdollista, joskus on ollut tällainen aika, jossa Sudenmorsian on totta.

Osallistun Sudenmorsiamella kirjabloggaajien 4. klassikkohaasteeseen. Ilman haastetta en varmaan olisi tullut koskaan lukeneeksi Sudenmorsianta, enkä tietäisi, miten lumoava klassikko se on. Aiempiin klassikkohaasteisiin luin teokset Alastalon salissa, Nuoren Wertherin kärsimykset ja Laulu tulipunaisesta kukasta. Ne ovat kaikki hienoja, kruununa tietysti Alastalo.

Neljättä klassikkohaastetta emännöi blogi Yöpöydän kirjat, josta löytyy listaus kaikista haasteeseen osallistuvista blogeista.

Aino Kallas: Sudenmorsian
Otava, Seven-pokkari 2014, 96 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1928