keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Äärimmäisen onnen ministeriö tuo mieleeni Salman Rushdien Keskiyön lapset, jonka luin pari vuotta sitten. Se ei johdu pelkästään siitä, että molemmat kertovat Intiasta. Yhtäläisyyksiä on enemmän. Molemmissa kirjoissa on paljon henkilöitä ja yksityiskohtia, kerronta rönsyilee sinne tänne, ja molemmissa on selkeä yhteys Intian historiaan, Äärimmäisen onnen ministeriössä erityisesti Kashmiriin. Musa, yksi päähenkilöistä, osallistuu aktiivisesti Kashmirin taisteluihin 1990-luvulla.

Kirjassa hypitään ajassa edestakaisin. Joku tapahtuma saatetaan mainita ensin lyhyesti ja siihen palataan myöhemmin eri näkökulmasta. Kaikki tarinan aikana ihmetystä mahdollisesti aiheuttanut saa aikanaan selityksensä.

Neljä henkilöä nousee muita tärkeämmiksi. Anjum on transseksuaali, jonka elämää seurataan aluksi pitkään. Hänen mukanaan tarinaan tulee enemmän tai vähemmän erikoisia tyyppejä. Tilo, Musa ja Naga ovat entisiä opiskelukavereita, joiden keskinäiset suhteet vaihtelevat vuosien mittaan. Kaksi kadulta löytynyttä hylättyä lasta yhdistävät kohtaloita. Lasten kautta tulee näytetyksi yksi Intian yhteiskunnan ongelmista.

Kashmirin ja köyhyyden lisäksi Roy nostaa esille paljon muuta, esimerkiksi Bhopalin kaasuvuodon tiedämme täällä Suomessakin. Intialaiset poliitikot saavat ankaran kohtelun. Erästäkin pääministeriä kutsutaan häkkikaniksi. Kastijärjestelmästä Intiassa ei tunnuta pääsevän eroon, eikä uskonnollisista ristiriidoista.

Huomaan kirjoittaneeni tylsän jutun kirjasta, joka on rehevä ja monitahoinen eli kaikkea muuta kuin tylsä. Äärimmäisen onnen ministeriössä on niin paljon, että siitä on vaikea kirjoittaa. Lukekaa se, niin tiedätte! Laitan loppuun aiheestaan huolimatta kauniin lainauksen houkutukseksi.
”Marttyyrius hiipi Kashmirin laaksoon hallintalinjan yli, sotilaiden miehittämien kuun valaisemien vuoristosolien läpi. Yö yön jälkeen se kulki kapeita, kivisiä polkuja, jotka kiersivät sinisiä jääkielekkeitä kuin naru, ja yli laajojen jäätiköiden ja vuoriniittyjen, joilla lumi ulottui vyötäisille asti. Se tarpoi ohi lumikinoksiin ammuttujen nuorten poikien, joiden jäätyneet ruumiit muodostivat kaamean kuvaelman yötaivaalla kalpeana hohtavan kuun säälimättömän katseen alla, ja tähtien, jotka riippuivat niin matalalla, että niitä olisi voinut melkein koskettaa.”

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
Suomentanut Hanna Tarkka
Otava 2017, 478 s.
Englanninkielinen alkuteos The Ministry of Utmost Happiness 2017

***********
Helmet-haasteessa kohta 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Inger Ärlemalm: Så vinner kvinnor makt och inflytande

Kaikenlaista sitä tulee luetuksi haasteiden vuoksi. Omaan Naisten aakkoset -haasteeseeni on ollut todella vaikeaa löytää kirjailijaa, jonka nimi alkaisi Ä-kirjaimella. Lopulta löytyi ruotsalainen Inger Ärlemalm, joka on kirjoittanut yhteiskunnallisia tietokirjoja. Helmet-kirjastossa oli vain tämä Så vinner kvinnor makt och inflytande. Kirja on jo melkein 30 vuotta vanha.

Kirja on kovin, sanoisinko, ruotsalainen. Se keskittyy yhdistystoimintaan ja siihen, miten naiset saisivat enemmän valtaa yhdistyksissä. Poliittiset puolueet ja ammattiliitot ovat tietysti yhdistyksiä, mutta aika paljon kirjassa puhutaan paikallisyhdistyksistä. Kirjailijalla on strategia, jonka mukaan naisten kannattaisi perustaa omia ryhmiä, jotka pyrkivät saamaan enemmän valtaa yhdistyksessään toimimalla suunnitelmallisesti. Idea saattaa olla ihan hyvä, mutta kirjassa on paljon turhan tuntuisia ohjeita kokoustekniikasta puheiden laatimiseen.

Kirja itsessään ei antanut kovin paljon, mutta sen lukeminen sattui aikaan, jolloin muutenkin pohdiskelin tasa-arvoasioita. Mainitsen vain eduskunnan uuden puhemiehen ja hallituksen uuden ministerin, joiden valinnassa tärkein uutinen oli, että he ovat naisia. Niin kauan kuin naisen valitseminen korkeaan tehtävään on uutinen, ollaan kaukana tasa-arvosta.

Satuin myös katsomaan elokuvan, jolla on tyhmä suomenkielinen nimi Tehtaan tytöt ja jota väitetään komediaksi. Alkuperäinen nimi on Made in Dagenham ja elokuva perustuu 1960-luvun lopun lakkoon, jossa Fordin tehtaalla Englannissa ompelijoina työskennelleet naiset vaativat samaa palkkaa kuin miehillä. Lakko laajeni ja vaikutti omalta osaltaan siihen, että Englantiin saatiin vähän myöhemmin laki samapalkkaisuudesta. Yhdessä toimivilla naisilla voi siis olla vaikutusvaltaa.

Inger Ärlemalm: Så vinner kvinnor makt och inflytande
Bokförlaget Prisma 1989, 171 s.

***********
Helmet-haaste: kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Naisten aakkoset: Å

Loppusuoralla ollaan. Naisten aakkosissa on jäljellä kolme kirjainta, kolmanneksi viimeisenä Å.

Kysymykset:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
Kuva: Bonnierförlaget
Å saattaisi vaikuttaa etukäteen vaikealta kirjaimelta, mutta eipä ollutkaan niin.
  1. Åsa Larsson. Hieno ruotsalainen dekkaristi. Olen lukenut monta hänen kirjaansa, mutta blogannut vain yhdestä eli kuvan dekkarista Till offer åt Molok. Larssonin päähenkilö on asianajaja Rebecka Martinsson ja tapahtumapaikka on pohjoinen Ruotsi.
  2. Victoria Åberg. Victoria Åberg oli suomalainen taidemaalari, joka opiskeli ja työskenteli 1800-luvulla paljon ulkomailla, lähinnä Saksassa. Hänen alaansa olivat maisemamaalaukset. Muutama taulu löytyy Kansallisgallerian kokoelmasta
  3. a) Åsne Seierstad. Seierstad on norjalainen toimittaja, jonka kirjat ovat kiinnostaneet minua Kabulin kirjakauppiaasta lähtien, mutta ovat vielä lukematta.
Aaikaisemmat: ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXY, Z.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Lemaitre − Lehtolainen − Ohlsson

Pierre Lemaitren dekkareita on kehuttu kovasti, joten lainasin Camillen, kun se sattui olemaan kirjastossa. On tietysti väärin lukea ensimmäisenä kolmen kirjan sarjasta viimeinen, mutta minusta Camillen pystyi lukemaan itsenäisenä teoksena. Kirja tuotti minulle pettymyksen. Ensinnäkin siinä oli aivan liian raakoja kuvauksia. Tunsin vastenmielisyyttä heti alussa, kun ryöstäjät raa’asti pahoinpitelevät ja sen jälkeen kiskovat verilammikossa Annea, joka on ylikomisario Camille Verhoevenin naisystävä. Tunne jäi häiritsemään lukemista. Toiseksi Camillessa niputetaan puolalaiset, serbit ym. itäeurooppalaiset yhdeksi epäilyttäväksi ryhmäksi, joten koin kirjan rasistiseksi, vaikka poliisipäällikkö varoittaakin Camillea etnisestä profiloinnista. Kolmanneksi näennäinen huumori minämuotoisissa roiston osuuksissa oli minusta keinotekoista. Taidanpa palata kotimaisten ja muiden pohjoismaalaisten, mielellään jonkinverran yhteiskunnallisten dekkareiden pariin.

Leena Lehtolaisen Viattomuuden lopun aihe on vakava: lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Lehtolaisesta kun on kysymys ei tarvitse pelätä mitään raakoja tai  mieltä kuohuttavia kuvauksia. Tavanomaisesta poikkeavasti hyväksikäyttäjä on nainen. Hän vapautuu kirjan alussa vankilasta ja hänet murhataan heti ensimmäisenä päivänä vapaudessa. Maria Kallio ryhmineen saa jutun tutkittavakseen. Kallio on uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvia rikoksia tutkivan osaston päällikkö. Hänen tiimissään on vanhan tutun Puupposen lisäksi kaksi uutta tutkijaa. Heistä toinen on komea tv:stä tuttu julkkispoliisi. Viattomuuden loppu on hyvätasoista Lehtolaista. Aihe on koskettava ja dekkarin juoni laajenee alun rikoksesta moneen suuntaan. Lopussa on melkoinen toimintakohtauskin.

Olen lukenut monta Kristina Ohlssonin dekkaria ja yleensä pitänyt niistä. Edellinen lukemani eli Daavidintähdet oli erinomainen. Lotus blues ei noussut samalle tasolle. Sen minäkertoja on rikosasianajaja Martin Benner. Benner houkutellaan perehtymään sarjamurhaajajuttuun, joka on jo ratkennut, sillä murhat tunnustanut nainen on tehnyt itsemurhan ennen oikeuskäsittelyä. Naisen veli haluaa Bennerin puhdistavan siskonsa maineen. Tässä jutussa kaikki ei ole sitä, miltä ensin näyttää. Benner ja hänen läheisensä joutuvat itsekin vaaraan. En pitänyt Benneristä, joka oli rikas naisiin menevä pintaliitäjä. Hänen ainoa positiivinen puolensa oli, että hän oli ryhtynyt orvoksi jääneen  pienen sisarentyttärensä huoltajaksi. Kirjan päähenkilön ei tarvitse olla miellyttävä. Bennerissä häiritsi se, että hän ei ollut uskottava. Muutenkin koko juoni oli turhan kiemurainen ja sitäkin vaivasi epäuskottavuus. Tutkimukset veivät Bennerin Yhdysvaltoihin ja siellä hän sai asioita selville kummallisen helposti. Monet juonihaarat jäivät kesken, mutta sen lukija tiesi etukäteen, koska kirjassa sanotaan selvästi, että se on kaksiosaisen jännitystarinan ensimmäinen osa. Minunkin täytynee lukea jatko-osa Mion blues, jotta saisin koko jutun selville. Harmi, että juuri tällä kertaa kirja ei ollut kovin vetävä.

Pierre Lemaitre: Camille
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2016, 335 s.
Ranskankielinen alkuteos Sacrifices 2012

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
Tammi 2017, 455 s.

Kristina Ohlsson: Lotus blues
Suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki
WSOY 2016, 415 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Lotus blues 2014

Helmet-haasteessa sijoitan Lotus bluesin kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan (Ruotsi ja USA). Kaksi muuta kirjaa luin jo viime vuoden puolella, joten ne eivät sovi tämän vuoden haasteeseen.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian Tieto 2017: pisteeni

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2017 parhaista kirjoista. Osallistun vain tietokirjakategoriaan. Annan pisteeni seuraaville kahdelle kotimaiselle kirjalle:
  1. Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä (3 p)
  2. Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla (2 p)
Tietokirjaäänestyksen tulokset julkaistaan huomenna klo 10 blogissa Hannan kirjokansi.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Minna Canth: Hanna (klassikkohaaste)

Nyt paikkasin klassikkohaasteen avulla nolon aukon sivistyksessäni. Olen nähnyt Työmiehen vaimon näyttämöllä, mutta Canthin proosaa en ollut lukenut.

Hanna on varakkaan kuopiolaisperheen tytär. Kirjan alussa hän on 16-vuotias toiveikas koululainen. Kirjan lopussa hän on 21-vuotias nuori nainen, mutta elämänilonsa menettänyt.

Canth pureutuu Hannassa naisten rajallisiin mahdollisuuksiin. Porvarisperheen tyttären tulevaisuus oli avioliitossa. Opiskelu ei ollut vaihtoehto. Hanna olisi halunnut opettajaksi, mutta sen toiveen isä tyrmäsi ivallisesti. Koulun loputtua Hanna jäi kotiin. Ensimmäinen kouluaikainen ihastuminen kaatui väärinymmärrykseen. Isä olisi halunnut Hannan myöntyvän rikkaalle, mutta Hannaa paljon vanhemmalle miehelle. Ei Hannaa nyt sentään pakotettu naimisiin, mutta kun hän torjui kosinnan, hän joutui isänsä silmissä epäsuosioon.

Varsinainen epäonni sattui, kun Hanna rakastui – luuli rakastuneensa – papiksi aikoneeseen nuoreen mieheen. He olivat salakihloissa, mutta mies menikin julkikihloihin serkkunsa kanssa. Sitä Hannan mielenterveys ei kestänyt. Nykytiedolla sanoisin, että hän masentui vakavasti. Eikä Hannan masennus johtunut pelkästään hylätyksi tulemisesta. Hänen elämässään ei ollut mitään mielekästä. Hänestä oli tullut perheensä ompelija. Isällä ja veljellä riitti paitoja. Masennusta kukaan ei huomannut, tai ymmärtänyt.

Hanna ei suinkaan ole tylsä yhden asian tendenssikirjoitus, vaan täysi pienoisromaani. Canth on luonut vivahteikasta ajankuvaa Hannan taustalle. Nuoret kävivät koulua ja huvittelivat, Hannalla oli ystäviä. Tosin tyttöjen välisessä ystävyydessä oli piikkinsä. Sukupuoliasioista Hanna sai tietonsa istuessaan piikojen kanssa keittiössä.

Surullinen tämä kirja kyllä on. Hanna oli idealistinen nuori tyttö, joka tiesi maailmasta niin vähän, että hänen toteutumatta jääneet haaveensakin olivat vaatimattomia. Onneksi itseään etsivien tyttöjen ei enää tarvitse kokea Hannan kohtaloa. Vaikka täydellistä tasa-arvoa ei ole saavutettu, niin ainakin opiskelumahdollisuudet ovat samat sukupuolesta riippumatta.

Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteisiin alusta alkaen. Aikaisemmat klassikkopostaukseni ovat:
  1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
  2. J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
  3. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
  4. Aino Kallas: Sudenmorsian
  5. Maria Jotuni: Arkielämää

  
Klassikkohaastetta 6 emännöi blogi Kirjapöllön huhuiluja. Sieltä löytyvät kaikki haasteeseen osallistuvat blogit ja linkit postauksiin.

Minna Canth: Hanna
Kirjassa Canth: Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan, Lehtori Hellmanin vaimo
Gummerus 2014, 5. painos
Hanna on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1886

lauantai 27. tammikuuta 2018

J. R. R. Tolkien: Hobitti

Luin Tolkienin trilogian Taru sormusten herrasta ensimmäisen kerran jo silloin, kun sen suomennos 1970-luvulla ilmestyi. Sittemmin olen lukenut kirjan uudelleen pariin kertaan. Esiosa Hobitti eli Sinne ja takaisin oli jäänyt minulta lukematta syystä, jota en itsekään osaa sanoa. WSOY julkaisi viime vuonna juhlapainoksen Hobitin 80-vuotisen taipaleen kunniaksi ja nyt sain kirjan lahjaksi.

Juhlapainoksessa on Tove Janssonin kuvitus, jonka hän teki vuonna 1962 ilmestyneeseen uuteen ruotsinnokseen Astrid Lindgrenin pyynnöstä. Kuvat ovat hyvin janssonmaisia. Hobitti Bilbo viihtyisi hyvin muumien joukossa.

Hobitin rakenne on samantapainen kuin Tarun sormusten herrasta. Molemmissa on matka, jolla on päämäärä, ja matkalla joudutaan seikkailuihin ja vaikeuksiin. Lopussa on suuri taistelu, tässäkin tarinassa.

Hobitissa velho Gandalf saa Bilbo Reppulin lähtemään kääpiöjoukon mukaan. Kääpiöt haluavat takaisin aarteensa, jonka lohikäärme Smaug on anastanut. Smaug on samalla vallannut itselleen kääpiöiden entisen asuinsijan Yksinäisen vuoren. Matkalla käydään avuliaiden haltioiden Rivendellissä. Vaikeuksia aiheuttavat peikot, hiidet, sudet, hämähäkit ja jopa Synkmetsän metsähaltiat. Selviää, mistä Bilbo sai sormuksen, jonka kantajaksi Frodo joutuu myöhemmin. Klonkku on siis jo tässä kirjassa.

Bilbo osoittautuu poikkeukselliseksi hobitiksi. Hän on tarvittaessa kekseliäs ja pelastaa matkakumppaninsa monta kertaa. Lohikäärmettä hänen ei sentään tarvitse surmata. Smaugin kanssa arvuuttelussa hän menestyy.

››Minä olen se joka hautaa ystävänsä elävältä ja hukuttaa heidät ja vetää heidät elävinä esiin vedestä. Minä tulen repun päästä mutta minun päätäni ei pantu reppuun. ››
››Ei kuulosta yhtä mairittelevalta››, pilkkasi lohikäärme.
››Minä olen karhujen ystävä ja kotkien vieras. Minä olen sormuksenottaja ja onnentuoja, minä olen tynnyrillä ratsastaja››, jatkoi Bilbo jota hänen omat arvoituksensa alkoivat huvittaa.

Hobitti eli Sinne ja takaisin luokitellaan joskus lastenkirjaksi, mutta vaikka sen kirjoitustyyli sinänsä sopiikin lastenkirjaan, niin se on aika pelottava ja siinä on jo alkioita Sormusten herran pohdiskeluista. Viimeksi kun kävin kirjakaupassa (tänään), huomasin että Hobitti oli sijoitettu fantasiahyllyyn ja sinne se sopiikin. Nautin kovasti tämän kirjan lukemisesta, vaikka se onkin paljon keveämpi kuin Taru sormusten herrasta.

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin
Suomentanut Kersti Juva
WSOY 2017, 341 s. (suomennoksen 1. painos 1985)
Englanninkielinen alkuteos The Hobbit or There and Back Again 1937

***********
Helmet-haasteessa on kohta 29. Kirjassa on lohikäärme, josta ajattelin etukäteen, että sitä en ainakaan saa täytetyksi. Mutta tuo ongelma ratkesikin helposti jo näin vuoden alussa.