lauantai 16. maaliskuuta 2024

Luis Mateo Díez: Juventud de cristal

 

Luis Mateo Díez sai vuonna 2023 espanjankielisen kirjallisuuden arvostetuimman palkinnon eli Cervantes-palkinnon. Se myönnetään elämäntyöstä.

Juventud de cristal olisi suoraan suomennettuna Lasinen nuoruus, mutta nimi johtaisi aivan harhaan. Kääntäisin nimen ennemmin vaikka Särkyvä nuoruus. Kirjaa ei ole suomennettu.

Kirjan minäkertoja Mina muistelee nuoruuttaan. Hän on toiminut kaveripiirissään pelastajana, syöksynyt auttamaan ahdingoissa olivat ne sitten fyysisiä tai henkisiä. Mina näkee tapahtumat ikään kuin elokuvien kohtauksina. Hän käyttää joistakin ystävistään nimityksiä kuten mohikaani, roomalainen, kartagolainen ja puhuu toogista ja puunilaissodista. Itsensä hän kuvittelee sairaanhoitajaksi, joka rientää apuun sodassa räjähdysten keskellä. Nuoruudesta on jäänyt pätkittäisiä muistoja, jotkut mustavalkoisia ja jotkut muodista menneiden elokuvien technicolorväreissä.

Kirja on pirstaleinen, eikä etene kronologisesti. Jonkinlaisena juonena siinä seurataan kahden seurustelevan parin suhdetta. Välillä varsinkin nuoret miehet ovat niin epätoivoisia, että uhkaavat itsemurhilla. Kirjassa sanotaan, että kumpikin tekee itsemurhan. Näin sanotaan monista muistakin, mutta oikeasti kukaan ei kuole, tuskin edes yrittää. Parin etsiminen, kiusoittelu, pettäminen, sydänsurut – kaikki on tuttua nuoruutta.

Díez kirjoittaa pitkiä monipolvisia virkkeitä ja käyttää erikoisia sanoja ja sanontoja. Kirjoitustyyli yhdistettynä Minan tapaan katsoa elämäänsä tekivät kirjasta melko työlästä luettavaa. En taida ihan heti palata Díezin pariin.


Luis Mateo Díez: Juventud de cristal
Alfaguara 2019, 231 s.

***********

Kirjassa on kolme nimettyä osaa. Niistä viimeinen on Pakoja. Siinä useampikin henkilö pakenee tai yrittää paeta elämästään. Minan pikkuveljet karkaavat sisäoppilaitoksesta. Sijoitan kirjan siis Helmet-haasteen kohtaan 9. Kirjassa joku karkaa.

torstai 14. maaliskuuta 2024

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo

 

Muutama vuosi sitten luin Hannu Mäkelän kirjan Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja. Sen rinnakkaisteos on Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja.

Kirjoittamisen ilossa Mäkelä käy läpi omaa kirjoittajahistoriaansa ensimmäisestä viisivuotiaana pölkkykirjaimilla kirjoittamastaan lauseesta aloittaen. Ihan siitä ei vielä kirjailijan ura auennut, mutta varsin aikaisin kuitenkin. Mäkelän kaksi ensimmäistä romaania Matkoilla kaiken aikaa ja Kylliksi! tai liikaa ilmestyivät molemmat 1965.

Vaikka kirjan nimi on Kirjoittamisen ilo, niin ei kirjoittaminenkaan ole aina pelkkää iloa. Mäkelä teki pitkään töitä kustantamossa, eikä töiltä tahtonut jäädä aikaa omaan kirjoittamiseen.

Ilman uuden tekstin luomista elämäni pysähtyi ja minusta tuli jonkinlainen zombi. Aina kun pääsin oman aiheen pariin sitä työstämään, jotenkin innostuin ja piristyin, muutuin taas hetkeksi enemmän ihmiseksi. Kirjoittaminen eikä mikään muu oli todellisinta minua.

Kun katsoo vaikuttavaa listaa Mäkelän kirjoittamista teoksista, on helppo uskoa lainauksen viimeinen lause. Mäkelä on kirjoittanut proosaa, runoja, näytelmiä ja kuunnelmia, tietoteoksia – ja lastenkirjoja. Paavo Haavikko varoitti häntä julkaisemasta Herra Huuta, lastenkirja veisi häneltä maineen.

Mäkelä kirjoittaa omista kirjoitusrutiineistaan, siitä, mistä hän saa aiheensa (”Mistä, se on yhtä suurta sattumaa.”), siitäkin, voiko kirjoittamista opettaa. Kirjan tekemisen vaiheita hän vertaa talon rakentamiseen. Hänen oman kokemuksensa mukaan proosan ja runouden tuottamisessa on eroa: ”Proosa kirjoitetaan, runo annetaan”.

Kirjoittamisen iloa oli mukava lukea, mutta enemmän nautin aiemmasta kirjasta Lukemisen ilo. Siihen oli ahkeran lukijan helppo samastua. Kirjoittamisen ilo kertoo kirjailijan kirjoittamisesta. Siitä ovat tavallisen bloggaajan yritelmät kaukana. Nykykritiikin laadusta kirjoittaessaan Mäkelä sanoo bloggaajista kauniisti.

Paneutuvaa kritiikkiä voi saada yhä vaikkapa kirjabloggareiden henkilökohtaisilta palstoilta. Ne eivät pyri universaaleihin tuomioihin, vaan ilmoittavat subjektiiviset lähtökohtansa.


Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja
Kirjapaja 2022, 170 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 42. Kirjan nimessä on alaotsikko.

lauantai 9. maaliskuuta 2024

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

 

Ikuisuusvuonon profeetat kertoo Morten Falckista, joka opiskelee papiksi, vaikka haluaisi lääkäriksi. Isä ei kustanna muuta kuin papin opinnot. Valmistuttuaan hän hakee päähänpistosta paikkaa Grönlannista ja saa sen.

Ikuisuusvuonon profeetat on tavattoman runsas historiallinen romaani. Morten opiskelee Kööpenhaminassa, toimii pastorina Grönlannissa, palaa Norjan kautta Tanskaan (hän on kotoisin Norjasta) ja osuu Kööpenhaminaan kaupungin palon aikaan 1795. Kaikissa paikoissa kuvaus on herkullisen yksityiskohtaista. Lukija kulkee Kööpenhaminan katujen loskasta ja hajuista Grönlannin rannikon sumuihin ja kylmyyteen. Grönlanti on pääasia. Kirja on omistettu ”Grönlannin itsehallinnolle (1979–2009) ja sen pioneereille”.

Morten lukee mieluummin Rousseauta kuin Raamattua ja hän palaa usein Rousseaun lauseeseen

Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa!

Laivamatkalla kohti Grönlantia Morten havahtuu.

Hänelle on valjennut mitä tämä mietelause haluaa kertoa hänelle. Hän on aina kuvitellut että se on alistunut ja kyyninen toteamus elämästä ja ihmisestä, ja sellainen hän on ollut itse nuorena opiskelijana Kööpenhaminassa, alistunut ja kyyninen. Nyt hän oivaltaa ettei se pidä paikkaansa. Se on huuto, fanfaari, käsky, täynnä optimismia ja iloa. Ihminen, vapaudu! Heitä kahleesi!

Ihan noin Mortenin elämä Grönlannissa ei suju. Hän on kahleissa milloin mihinkin, viinaan, rahaan tai sen puutteeseen, naisiin, omien tekojensa seurauksiin. Kahleissa ovat muutkin. Alkuperäisasukkaat tuntevat olevansa tanskalaisten valloittajien orjia. Tanskalaisen kauppiaan vaimo on kahlittuna kuin papukaija häkissään. Vapaampia ovat Ikuisuusvuonon profeettojen yhteisön asukkaat. Tanskalaiset pitävät heitä taikauskoisina kerettiläisinä ja vaarallisina itsenäisyystaistelijoina. Yhteisön olemassaoloa ei kauan katsella.

Tanskalaiset suhtautuvat grönlantilaisiin alempina olentoina, kutsuvat heitä villeiksi. Heidän naistensa kanssa makaaminen on kuitenkin yleinen harrastus. Siinä on kunnostautunut varsinkin vastenmielinen lähetyssaarnaaja Oxbøl, jonka lapsia on muun muassa Mortenin läheisin työtoveri, katekeetta Bertil. Oxbølin lapsiin liittyy yksi kirjan monista juonihaaroista.

Morten tekee kaikenlaista ja hänelle tapahtuu paljon. Pari esimerkkiä. Hän oli opiskellut Kööpenhaminassa jonkin verran lääketiedettä ja käytti joskus taitojaan. Hän auttoi edellä mainittua kauppiaan vaimoa, joka oli tullut raskaaksi raiskauksen seurauksena, eikä halunnut synnyttää lasta. Ihmetyksen ja järkytyksen vallassa seurasin toimenpiteitä, joiden aineisiin kuului muun muassa ruuti. Mortenille tyypillisesti kaikki ei sujunut kuten oli tarkoitettu. Hän menetti toisen silmänsä. Kyllä Morten joskus onnistuikin. Hän sai Grönlantiin mennessään kuljetetuksi mukanaan lehmän. Kapteeni oli aluksi nuiva, mutta hänenkin suhtautumisensa parani, kun miehistö pysyi pitkällä merimatkalla tavallista paremmassa kunnossa saadessaan maitoa juodakseen. Roselil-lehmän kuljetus on kirjan hellyttävimpiä kohtia.

Ikuisuusvuonon profeettojen yli kuuttasataa sivua ei kannata kavahtaa. Kirja on huikea sukellus historiaan ja ajaton kertomus ihmisen pyristelystä irti kahleistaan.


Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Suomentanut Katriina Huttunen
Tammen Keltainen kirjasto 2014, 634 s.
Tanskankielinen alkuteos Profeterne i Evighedsfjorden 2012

***********

Ikuisuusvuonon profeetat sopisi Helmet-haasteessa moneen kohtaan. Sijoitanpa sen kohtaan 40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma.

perjantai 1. maaliskuuta 2024

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

 

Merkintöjä Korsikasta löytyi lähikirjaston novellihyllystä. W. G. Sebald on kirjoittanut neljä lyhyttä kertomusta matkaajasta, joka kirjoittaa muistiin Korsikan herättämiä ajatuksia. Lukija ei voi välttyä ajatukselta, että matkustaja on Sebald itse.

Ensimmäisessä kertomuksessa Pieni retki Ajaccioon kertoja alkaa käyttäytyä kuin kuka tahansa turisti ja kulkee museoissa Napoleonin jäljillä. Museoiden muistoesineet ja pysähtynyt aika saavat hänet miettimään historian oikullisuutta.

Mutta mitäpä me voimmekaan etukäteen tietää historian kulusta, joka määräytyy joidenkin logiikan ulottumattomissa olevien lakien mukaan, jota ohjaavat ja jonka suuntaa muuttavat ratkaisevalla hetkellä usein ennalta arvaamattomat pikkuseikat, jokin tuskin havaittava ilmavirta, maahan putoava lehti tai väkijoukossa vaihdettu katse.

Campo Santon kuljeskelu hautausmaalla johtaa ajatukset korsikalaisiin kansanuskomuksiin, jotka liittyvät kuolleisiin ja henkiolentoihin. Niistä kertoja pääsee nykyaikaan, josta vainajat ja heidän muistonsa ovat katoamassa. Alpit meressä on puheenvuoro vanhojen metsien puolesta. Ne ovat Korsikalta kadonneet, samoin kuin muualta Välimeren ympäriltä. Kertoja viittaa 1800-luvun lopun matkakertomuksiin, joissa vielä ihailtiin mahtavia metsiä Korsikan vaikeapääsyisimmillä alueilla. La cour de l’ancienne école (Vanhan koulun piha) on parin sivun mittainen tarina, jossa vanha nainen kirjoittaa kertojalle muistoista, joita hänessä on herättänyt kuva vanhan koulunsa pihasta.

Pienissä kertomuksissa Sebald kirjoittaa isoista asioista, kuolemasta, muistoista ja muistamisesta. Ihmisen historiasta ja suhteesta luontoon.

Iltahämärä oli jo vallannut puolet huoneesta. Mutta laskeva aurinko riippui yhä meren yllä, ja sen välkkyvässä, aaltoilevassa valossa hehkui koko se osa maailmaa, jonka näin ikkunastani ja jota ei rumentanut ainutkaan tielinja eikä ihmisasumus.


W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta
Suomentanut Oili Suominen
Tammen Keltainen kirjasto 2016, 71 s.
Alkuperäiset saksankieliset tekstit Kleine Exkursion nach Ajaccio, Campo Santo, Die Alpen im Meer, La cour de l’ancienne école 2003

***********

Kirjan on suomentanut Oili Suominen, joten ajattelin sijoittaa sen Helmet-haasteen kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä. En ole vielä päättänyt, mikä tulee olemaan toinen Suomisen kääntämä kirja, mutta valinnanvara on suuri.

sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Tapani Maskula: Intohimosta elokuvaan

 

Intohimosta elokuvaan. Valitut elokuvakritiikit 1960–2010-luvuilta on Juri Nummelinin toimittama kokoelma turkulaisen Tapani Maskulan elokuvakritiikkejä. Ostin kirjan viime syksynä Turun kirjamessuilta. Luin heti arviot elokuvista, jotka olin nähnyt. Niitä on noin kolmannes kirjan filmeistä. Loput olen lukenut hiljakseen pitkin talvea.

Maskulan kritiikit ovat ilmestyneet lehdissä, useimmat Turun Sanomissa ja monet Turun Ylioppilaslehdessä. Tuoreimmat arvostelut ovat Elitisti-verkkolehdestä. Muistan hyvin Maskulan maineen terävänä ja vaativana kriitikkona, vaikka en ollutkaan lukenut hänen arvostelujaan kuin muutaman ennen tätä kirjaa.

Nummelin on jaotellut kirjoitukset muutamaan lukuun: Eurooppalaiset ja kansainväliset klassikot, Uudet taide-elokuvat (noin vuodesta 1992), Amerikkalaiset klassikot, Amerikkalaiset rikoselokuvat, Amerikkalaiset lännenelokuvat (näissä otsikoissa amerikkalaiset tarkoittaa tietysti yhdysvaltalaisia), Suomalaiset elokuvat, Kauhuelokuvat ja viimeisenä muutama elokuva otsikolla Huonot elokuvat. Kussakin luvussa elokuvat ovat ilmestymisvuoden mukaisessa järjestyksessä.

Maskulan kritiikkejä on ilo lukea. Hän tietää elokuvista, niiden historiasta ja tekijöistä niin paljon, että hän taustoittaa arvioimansa elokuvat kunnolla. Juoni kuitataan yleensä muutamalla sanalla, jos niilläkään. Sen sijaan Maskula paneutuu elokuvien yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Valtapelit tuntuvat kiinnostavan häntä erityisesti. Maskulan kirjoitukset yhdistettynä Nummelinin jaotteluun tekevät kirjasta melkeinpä elokuvan oppikirjan.

Tyylinäytteen otan Turun Sanomissa vuonna 1998 olleesta Kenji Mizoguchin elokuvan O’Haru – naisen tie arviosta. Vuonna 1952 ilmestynyt elokuva oli tehnyt Maskulaan suuren vaikutuksen, kun hän oli nähnyt sen ensimmäisen kerran lähes 40 vuotta aiemmin.

Siihen asti olin luullut valkokankaan välittämää historiallista realismia kestävimmäksi väyläksi tulkita elokuvien sisäistä todellisuutta. Vasta Mizoguchi opetti arvostamaan ja kunnioittamaan ajattomuuden merkitystä. Kameran tärkeimpänä tehtävänä ei välttämättä ole vangita konkreettista, näkyvää todenmukaisuutta, vaan päinvastoin irtautua siitä mahdollisimman kauaksi, yleiselle ja filosofiselle tasolle.


Tapani Maskula: Intohimosta elokuvaan. Valitut elokuvakritiikit 1960–2010-luvuilta
Toimittanut Juri Nummelin
Sammakko 2018, 383 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo.

keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Peter Carey: Kellyn kopla. Tosi tarina

 

Australialainen Peter Carey on niitä harvoja kirjailijoita, joka on saanut Booker-palkinnon kaksi kertaa, ensimmäisen romaanista Oscar ja Lucinda ja toisen Kellyn koplasta.

Kellyn kopla. Tosi tarina kertoo legendaarisesta australialaisesta lainsuojattomasta Ned Kellystä, sanoo kirjan takakansi. En ollut Ned Kellystä kuullutkaan, mutta googlettaminen vahvistaa sanotun. Kirjailija on laittanut Ned Kellyn kertomaan oman tarinansa, omalla tavallaan ja kielellään.

Kelly oli irlantilaisesta siirtolaisperheestä. Hän oli perheen vanhin poika ja alkoi auttaa äitiään perheen ylläpidossa jo alle kymmenvuotiaana. Nuorempia sisaruksia syntyi tiuhaan. Inhotun isän lisäksi vielä inhotumpia isäpuolia oli kaksi. Äidin ja pojan rakkaus on yksi kirjan kantavia teemoja. Kun äitikin joutuu vankilaan, hän kirjoittaa sieltä luku- ja kirjoitustaidottomana pojalleen kirjelipun, jossa ei lue muuta kuin pojan nimi.

Minä näin kuinka Ellen Kelly oli uurastanut salaa paperipalan kimpussa ja sydäntäni vihloi se ettei tämä NED KELLY toimittanut pelkästään nimen & osoitteen virkaa vaan kantoi myös kaiken sen häpeän ja nöyryytyksen joka painoi hänen rintaansa. Ne m---ut ei antaisi äidille paperia hän oli varmaan varastanut sen & kynän kun hänet pantiin kävelemään yksinään edestakaisin Melbournen vankilan pihalla hän sitoi viestinsä kiveen ja heitti sen kivipihaan siihen tapaan nuoret tytöt kirjoittaa rakkauskirjeitä miehilleen.

Nedin kielioppi- ja välimerkkisäännöistä välittämätön kirjoitus on aivan helppoa lukea, ja tyyli on yksi kirjan ehdottomia vahvuuksia. Suomentamisen on täytynyt olla vaikeaa, mutta Seppo Loponen on onnistunut hienosti.

Kellyn kopla (Kelly Gang) on liioitteleva ilmaus porukalle, jossa ovat Ned Kellyn lisäksi vain yksi hänen ystävänsä ja pikkuveli kaverinsa kanssa. Kirja näyttää, miten Kellyn elämä kulki väistämättä kohti rikollisuutta toivottoman köyhyyden keskeltä, varakkaiden englantilaisten maanomistajien puristuksessa ja poliisien ja viranomaisten mielivallan kohteena. Kellyn legendaarisuus johtunee juuri hänen taistelustaan epäoikeudenmukaisiksi koettuja auktoriteetteja vastaan. Hänellä oli irlantilaisyhteisön tuki, häntä piiloteltiin ja autettiin. Hän palkitsi auttajansa tekemällä töitä heidän tiloillaan ja jakamalla heille ryöstösaalistaan. Tämä siis kirjan mukaan. Kiitoksissaan Carey sanoo perehtyneensä 1800-luvulla eläneestä Ned Kellystä olemassa olevaan tutkimustietoon.

Kellyn kopla. Tosi tarina on Booker-palkintonsa ansainnut. Se on hurja kuvaus nuoren miehen kohtalosta, joka kuljettaa köyhän irlantilaisperheen pojan shakespearelaisiin mittoihin kasvavan loppunäytöksen tähdeksi.


Peter Carey: Kellyn kopla. Tosi tarina
Suomentanut Seppo Loponen
Tammen Keltainen kirjasto 2002, 465 s.
Englanninkielinen alkuteos The History of the Kelly Gang 2000

***********

Helmet-haaste: kohta 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja.

maanantai 19. helmikuuta 2024

Tuire Malmstedt: Lasitarha

 

Lasitarha on ensimmäinen tänä vuonna lukemani dekkari ja samalla ensimmäinen Tuire Malmstedtilta lukemani kirja. Se aloittaa Metso & Vauramo -sarjan.

Rikosylikonstaapeli Elmo Vauramo on muuttanut kotiseudulleen Jyväskylään. Hän saa työparikseen Matilda Metson, joka on hyvin vähäpuheinen ja jonka edellinen työpari oli pyytänyt siirtoa muualle, kun ei kestänyt Matildan puhumattomuutta.

Matilda pujottautui tuttuun parkkiruutuun kotinsa pihalla, sammutti moottorin ja painoi päänsä rattiin. Hän lateli kaikki tuntemansa kirosanat ja soimasi itseään. Hänellä oli vihdoin työpari, joka oli sopivan rento kestämään hänen hiljaisuuttaan ja joka kärsivällisesti sanoitti asioita hänen puolestaan, mutta hän itse ei pystynyt tulemaan yhtään vastaan. Ei vain pystynyt, vaikka halusi.

Matildan ja Elmon yhteistyö alkaa pikkuhiljaa toimia, ja Matildastakin tulee hieman puheliaampi. Hänen menneisyydessään on joku trauma, jota ei tässä kirjassa vielä avata. Sen sijaan Elmon lapsuuteen liittyvä ahdistava kokemus käydään läpi.

Ensimmäisenä yhteisenä tehtävänään Elmo ja Matilda tutkivat neljävuotiaan pojan katoamista. Juttu laajenee koko maata kuohuttavaksi isoksi rikostapaukseksi. Uhreina on lapsia, mutta kirjassa ei kuvata väkivaltaa. Poliisien lisäksi päähenkilönä on Lilja, jonka poika katosi lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Tutkimukset etenevät hitaahkosti, mutta loppua kohti jännitys tiivistyy varsinkin Liljan ympärillä.

Lasitarha on lupaavan poliisisarjan alku. Päähenkilöt ovat tarpeeksi omanlaisiaan, väkivaltaa ei liiemmälti ole ja juoni on todella ovelasti kehitelty. Syyllinen ei ollut suuri yllätys, mutta se ei haitannut. Sarjasta on ilmestynyt jo kaksi seuraavaa osaa.

Ihmettelin kanteen valittua tiaista, koska kirjan tärkeä eläin on lepakko. Onhan tiainen tietysti söpömmän näköinen, punaisenakin.


Tuire Malmstedt: Lasitarha
Aula & Co 2021, 361 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja.