tiistai 29. tammikuuta 2013

John Irving: Ikävän valtakunta

Kide-haaste 1/6

Ikävän valtakunta on ensimmäinen novelli, jolla osallistun Kide-haasteeseen. Halusin tietää, millaisen novellin saa aikaan rönsyileviä ja pitkiä romaaneja kirjoittava John Irving .

Ikävän valtakunta on rakenteeltaan varsin perinteinen yhteen asiaan keskittyvä novelli. Aluksi esitellään päähenkilön, 55-vuotiaan Minnan tapahtumaköyhä elämä. Minna on naisopiston asuntolan ruokasalin emäntä. Hänkin asuu asuntolassa, yksin, ja viettää iltansa lukemalla ja katsomalla tv:stä elokuvia. Muutos tapahtuu, kun Minnan toivoma apulaisemäntä palkataan. Celeste on nelikymmenvuotias, hilpeä ja mukava, hurmaava ja julkea, opiskelijatytöt pitävät hänestä, samoin kuin tyttöjen ympärillä pyörivät nuoret miehet. Erään tapahtuman jälkeen tilanne kärjistyy. ”Se oli aika likainen temppu” sanoo kokki Flynn Minnalle, kun he ovat jääneet kahdestaan keittiöön.

Luin Ikävän valtakunnan kirjasta Tuulesta temmattu tyttöystävä (siitä kohta lisää). Kirjassa John Irving kommentoi vuonna 1967 kirjoittamaansa novellia kutsumalla sitä vähättelevästi harrastelijamaiseksi. Sanomansa mukaan hän on siinä opetellut ”luomaan yksikön kolmannessa persoonassa puhuvan sivuhenkilön”. Minusta Minnan hahmo on hyvinkin onnistunut. Hän on sivullinen tarkkailija, elämäänsä käpertynyt. Minnan käytös novellin lopussa on täysin sopusoinnussa hänestä syntyneen mielikuvan kanssa.


Tuulesta temmattu tyttöystävä sisältää kolme osaa: Muisteloita, Kertomuksia ja Kunniantekoja. Kirjoitukset ovat vuosilta 1967-1995. Jokaisen jälkeen Irving esittää tätä kirjaa varten kirjoittamiaan kommentteja.

Muisteloissa on kolme Irvingin omaelämäkerrallista tarinaa. Kirjan suomenkieliseksi nimeksi on valittu Tuulesta temmattu tyttöystävä, vaikka se on koko kirjan tylsintä luettavaa. Se on kirjoitettu 1995 ja Irving nimittää sitä omaelämäkerrakseen. Ainakin siitä selviää, miksi hänen kirjoissaan puhutaan niin usein painista. Melkein koko juttu on painia. Ketä vastaan Irving milloinkin otteli, millaisia olivat vastustajat ja muut joukkueen jäsenet, mitä otteita hän käytti… No, tuosta tarinasta voi hypätä yli, jos ei jaksa lukea painista.

Kertomukset sisältää kuusi novellia. Ikävän valtakunta on yksi niistä. Mukana on myös Garpin maailmaan sisältyvä Pensionaatti Grillparzer. Muista novelleista varsinkin Sisätiloja miellytti minua. Siinä vertautuu vanhan pähkinäpuun tuho itävaltalaisen (!) vanhuksen kohtaloon. Lisäksi novellissa on paljon samantapaisia yksityiskohtia kuin Irvingin romaaneissa.

Osassa Kunniantekoja Irving kirjoittaa kahdesta suosikkikirjailijastaan eli Dickensistä ja Günter Grassista. Ei ole mikään ihme, että Irving ihailee Dickensiä. Isoimmat ja tärkeimmät asiat ovat ”tarina, henkilöt, nauru ja kyynelet”, ei esimerkiksi originelli tyyli. Grassin Peltirumpu on Irvingin mielestä ”paras elossa olevan nykykirjailijan kirjoittama romaani”.  Grassissa häneen vetoaa mielikuvitus.
”Kaikkein parhaimmissa romaaneissaan Grass on toden totta dickensiaaninen – siinä mielessä että hän yhdistelee synkän koomista satiiria kaikkein maallisimpaan rakkauteen, kaikkein myönteisimpään kodikkaaseen kiintymykseen.”
Kirjoittaessaan Grassiin Saksassa kohdistuneesta kritiikistä Irving tulee paljastaneeksi suhteensa arvostelijoihin, joiden mielestä suosittu kirjailija voi olla vain keskinkertainen. Irvingin tuotantoon tutustuneelle Tuulesta temmattu tyttöystävä on mielenkiintoista taustoittavaa luettavaa.

John Irving: Tuulesta temmattu tyttöystävä
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 1996, 332 s
Englanninkielinen alkuteos Trying to Save Piggy Sneed, 1996

tiistai 22. tammikuuta 2013

Rosa Liksom: Hytti nro 6


Olen lukenut aikaisemmin Rosa Liksomilta Kreislandin. En pitänyt siitä, enkä sittemmin lukenut muita Liksomin kirjoja. Vuoden 2011 Finlandia-voittajaa Hytti nro 6 suositteli minulle kaksi henkilöä, joiden mielipiteisiin olen tottunut luottamaan. Kirja ei ollut mikään mahtava lukuelämys, hyvä kirja kuitenkin, ja olen tyytyväinen, että se tuli luetuksi.

Hytti nro 6 on paljon perinteisempää kerrontaa kuin Kreisland, esimerkiksi runsaine luontokuvauksineen.
”Pakkasen hämärtämä kajo värjäsi käärmeenä luikertelevan pienen puron jäisen kannen kullankeltaiseksi. Rantarisukoiden ympärillä savusi paksu sumu. Pajukoitten hileiset oksat kurottivat hentoina kohti kirkkaana väreilevää violettia taivasta. Sumusta juoksi esiin valkokylkinen peura. Sen pieni häntä väpätti.”
Hytti nro 6:n idea on varmaan kaikille kirjallisuutta seuraaville tuttu. Suomalainen opiskelijatyttö toteuttaa haaveensa matkustaa junalla Siperian halki Moskovasta Ulan Batoriin. Hän joutuu samaan hyttiin itseään reilusti vanhemman venäläismiehen kanssa. Tytöllä ei ole nimeä, häntä kutsutaan koko ajan vain tytöksi. Miehellä on nimi, mutta häneen viitataan yleensä sanalla mies. Mies puhuu ja ryyppää tai ryyppää ja puhuu. Tyttö kuuntelee, piirtelee ja ajattelee Moskovaa ja poikaystäväänsä Mitkaa, jonka oli mentävä hullujenhuoneeseen.

Pitkästä junamatkasta ja suomalaistytön ja venäläismiehen vastentahtoisesta yhdessäolosta voisi kehitellä kaikenlaista symboliikkaa. Minulle kirjan vahvin osuus oli kuitenkin neuvostoajan olojen kuvaus ja kaukaiset, meille tuntemattomat kaupungit, Omsk, Novosibirsk, Irkutsk… Niissä pysähdytään hetkeksi, levätään ja taas lähdetään.
” Taakse jää Habarovsk, ikkunattomien tehtaiden savut ja kevään sulattamat saastepilvet. Taakse jää Habarovsk, Siperian Pariisi, ajan patinoimien kivitalojen ornamenttikoristeet. Taakse jää raskaan teollisuuden ja öljynjalostamoiden tappama maa, hylättyjen, mätien teräsbetonilaattojen ympäröimä raskas kaupunki, jonka syrjäisillä kujilla naiset kävelevät korkeakorkoisissa turkiskengissä, taakse jää hajoamistilassa oleva, kiinalaisesta teräksestä rakennettu kaupunkikombinaatti ja haiseva kalasäilyketehdas. Taakse jää Habarovsk, heikosti valaistu kaunis kaupunki, väsynyt maa.”
Hytti nro 6:sta löytyy niin paljon blogikirjoituksia, että en linkitä mihinkään niistä. Kannattaa googlata.

Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY, 2011, 187 s

lauantai 19. tammikuuta 2013

Cees Nooteboom: Seuraava tarina


”Olin herännyt naurettavaan tunteeseen, että olin kukaties kuollut, mutta sillä hetkellä en voinut todeta, olinko tosiaankin kuollut vaiko ollut kuolleena vai eikö kyseessä ollut kumpikaan tila.”
Seuraavan tarinan alusta tulee mieleen Kafkan Muodonmuutos. Pian selviääkin, että kertoja Mussert, entinen klassillisten kielten opettaja , nykyinen matkaoppaiden kirjoittaja, kääntää iltaisin Ovidiuksen Muodonmuutoksia. Kun hän on rakastunut biologiaa opettavaan kollegaansa Mariaan, hän käy seuraamassa tämän tuntia, ja siellä ”tarkastelun kohteena ei niinkään ollut kuolema vaan se mitä sen jälkeen tulee, eli muodonmuutokset”.  Muodonmuutoksista tässä on kysymys.

Kirjan ensimmäisessä osassa Mussert joko on tai ajattelee olevansa Lissabonissa, jossa hän oli viettänyt muutaman onnellisen päivän Marian kanssa. Hän muistelee opettajaelämäänsä ja tarinaansa Marian kanssa. Viittauksia kreikkalaiseen mytologiaan vilisee. Välillä Mussert pohtii syvällisesti minuuttaan, välillä tarina on kuin tv:n halpa kolmiodraama (Mussertin omien sanojen mukaan). Oikeastaan kaksi kolmiodraamaa kietoutuu toisiinsa.

Toisessa osassa Mussert on siirtynyt Horatiuksen Oodien kääntämiseen. Hän on sekalaisen joukon mukana laivamatkalla. Atlantti saa edustaa Styx-virtaa ja Amazon vie helvetin esikartanoihin. Mussert on tekemässä viimeistä muodonmuutosta.

Tästä kirjasta saisi enemmän irti lukija, jolla on klassillinen koulutus tai joka tuntisi Kreikan ja Rooman kulttuuria ja jumaltaruja paremmin kuin vain pinnallisesti nimien tasolla. Nooteboom on arvostettu ja moneen kertaan palkittu kirjailija, mutta tämän kirjan perusteella en tiedä, miksi. Hänen runojaan arvostetaan myös, ehkä pitäisi tutustua niihin.

Cees Nooteboom: Seuraava tarina
Suomentanut Markku Mannila
WSOY 1996, 2. painos, 144 s
Hollanninkielinen alkuteos Het volgende verhaal, 1991

lauantai 12. tammikuuta 2013

Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin


Olen lukenut Katarina Eskolan ja Satu Koskimiehen kirjat 50-luvun tytöt ja 50-luvun teinit ja pidin niistä paljon. Kun huomasin, että Katarina Eskola julkaisi äitinsä Elsa Eklundin päiväkirjat, innostuin heti. Tässä olisi kirja, josta pitäisin! Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Katarina Eskolan haastattelun. Nyt olen lukenut kirjan, ja pidin siitä, kovasti.

Kirja on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa ovat Elsa Eklundin päiväkirjat vuosilta 1913-1920. Päiväkirjat on julkaistu lyhentämättöminä. Toisessa osassa Katarina Eskola taustoittaa ja kommentoi päiväkirjoja. Minusta kirjan rakenne on onnistunut. Oli mukava lukea päiväkirjoja ilman, että niillä sivuilla olisi ollut kommentteja.

Elsa Eklund on ollut 1118 -vuotias päiväkirjoja kirjoittaessaan. Osittain hänen kirjoituksensa ovat samanlaisia kuin kenen tahansa tytön. Kuka on kenenkin paras ystävä – kaikki entiset tytöt tietävät, kuinka tärkeästä asiasta on kysymys. Tai ensimmäiset ihastumiset, joiden kohde on kaukaa ja lähes satunnaisesti valittu.
”Mutta kuten Nuorison kirjassakin sanotaan on minussa herännyt rakkaudenkaipuu, tai joutilas rakkaus, minä tunnen tarvetta rakastaa, ja olla rakastettu, ja senvuoksi otan ensimmäisen sopivan henkilön ja ihastun häneen. Nyt puhuin itseäni vastaan, puhuin vain järkeä, sillä ei tunteeni sentään ole näin kylmä. Mutta onhan oikeastaan mieletöntä ihastua henkilöön, jonka kanssa ei ole vaihtanut sanaakaan.” (15-vuotiaana)
Elsan päiväkirjoista tekee tavallista merkittävämpiä niiden aikakausi, johon osuu Suomen historian suuria tapahtumia. Päiväkirjamerkintöjä on välillä yllättävän harvakseltaan. Varsinkin vuosien 1917 ja 1918 tapahtumista nuoren tytön näkökulmasta olisi lukenut mielellään lisää. Elsa toteaa itsekin myöhemmin, että olisi voinut kirjoittaa enemmän.

Katarina Eskolan osuus on valaiseva, varsinkin kun hän kirjoittaa Elsan suvusta, vanhempien maitokaupoista ja perheen kesänviettopaikoista. Elsa kirjoittaa koulunkäynnistään, ja Katarina Eskola kertoo tarkemmin kouluista, erityisesti Lucina Hagmanin johtamasta Helsingin Uudesta Yhteiskoulusta. Omassa osuudessaan Katarina Eskola menee ajassa hieman päiväkirjoista eteenpäin kertoessaan Elsan suhteista miehiin. Elsa oli ihastunut kahteen matemaatikkoon eli Rolf Nevanlinnaan ja Kalle Väisälään, jotka ovat minulle tuttuja aivan muista yhteyksistä. Väisälän Vektorianalyysi on erinomainen kirja ja löytyy kirjahyllystäni.

Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin on ulkoasultaan kaunis kirja. Päiväkirjasivujen ylälaidassa on viehättävän vanhahtavasti merkittynä sivun tekstin kirjoitusvuosi ja Elsan ikä.

Minun näkökulmani kirjaan on tavallisen lukijan. Jaana on kirjoittanut arvion historian tutkijana.

Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920.
WSOY 2012, 347 s.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Salminen Arto: Varasto


En ole nähnyt Varasto -elokuvaa, mutta siitä huolimatta juuri elokuvan vuoksi tiesin etukäteen, mistä kirja kertoo. Varastomies Rousku paneskelee viikonloppuisin myyjä Karitaa, Karita tuleekin raskaaksi ja Rousku joutuu tahtomattaan isäksi. Mistään suuresta rakkaudesta ei ole kysymys. Kerronta keskittyy maalikaupan varastoon, jossa Rousku puuhastelee työkaverinsa Ranisen kanssa ja myy tavaraa omaan piikkiin.

Kirjan alku herättää positiivisia ajatuksia. Salmisen lauseet ovat lyhyitä ja toteavia ja tuovat mieleen esimerkiksi Hyryn. Raitiovaunuun ehtimisestä:
”Juoksemalla ehdin kyytiin. Jos en olisi juossut, olisin ehtinyt vielä paremmin, mutta vasta seuraavaan.”
Myöhemmin kielenkäyttö alkoi vaivata minua. Rouskukin puhui Karitalle tosi rumasti. Huippuna olivat Karitan äidin puheet, kun Rousku oli esittäytymässä hänelle ensimmäistä kertaa. Ehkä jotkut ihmiset puhuvat siten. En tiedä.

Rousku on vastuuntunnoton lurjus. Sellaisistakin voi tietysti kirjoittaa kirjan. Ja on Varastossa hyvää ajankuvaa (kirja on ilmestynyt 1998). Jylhäkorpi, jolle Rousku myy ohi kirjanpidon, käy välillä filosofoimassa elämänmenosta. En malta olla lainaamatta tähän hänen puheistaan katkelmaa, joka voisi olla kirjoitettu tänä vuonna.
”Sää tykkäät siitä että sulla on työssäkäyvän status. Sen tietää työnantajakin. Ne tietää että sää suostut joustoihin ja työelämän kehittämisiin. Ne on tehneet susta venyvän. Sää joustat ja joustat. Ne on saaneet koko valtakunnan uskomaan, että kun palkkoja pienennetään niin työpaikat lisääntyy.”

Jaana on kirjoittanut Varastosta analyyttisemmän ja arvostavamman tekstin.

Arto Salminen: Varasto
WSOY Pokkari 2011, 148 s. Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1998.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut


Tammikuussa luen omia ja miehen joululahjakirjoja, joista useimmat ovat viime vuonna ilmestyneitä ja siksi niitä on käsitelty blogeissa paljon. Yksi tällainen on Paholaisen pennut.

Paholaisen pennut on Lehtolaisen Hilja Ilveskero -trilogian viimeinen osa. Kirjoitin vuosi sitten keskimmäisestä osasta eli Oikeuden jalopeurasta ja nyt minun on vaikea keksiä uutta sanottavaa. Tässä kirjassa viedään loppuun aiemmin avatut juonet. Paholaisen pentuja ei kannata lukea, jos ei ole lukenut sarjan kahta edellistä osaa.

Hilja on pestautunut venäläisen Julian henkivartijaksi. Julia on menossa naimisiin aiemmissa kirjoissa esiintyneen suomalaisen julkkisliikemiehen kanssa. Hänen isänsä osoittautuu  Hiljan vanhaksi viholliseksi. Julia on tarinan uusi henkilöhahmo, samoin kuin Hiljan edellisen osan lopussa tapaama yllätyksenä ilmaantunut pikkusisko ja tämän äiti. Muut henkilöt on esitelty aiemmissa osissa. Paholaisen pennuissa Hiljan isä sekä kyllästymiseen asti viitattu kouluttaja Mike Virtue käyvät näyttäytymässä, eivätkä esiinny vain Hiljan ajatuksissa.

Kirja kuuluu genreen, jossa ihmiset ovat yleensäkin yksiulotteisia, mutta tässä varsinkin venäläiset edustavat kukin omaa tyyppiään. Erityisesti Julia on oikea kliseiden kokoelma: nuori, kaunis ja rikas, kiinnostunut vain ulkonäöstään ja ostoksista, käytökseltään töykeä ja ylimielinen. Vain taiteilijapoika Jurissa on useampia kerroksia.

Paholaisen pennut on trilleri ja lajille tyypillisesti siinä on kaukana tavallisesta elämästä olevia tapahtumia. On kuitenkin mukavaa löytää kirjasta pieniä paikkansa pitäviä yksityiskohtia, tyyliin lentokenttä pellolla Degerbyssä sekä tieto, että Käpylään ajava ykkösen ratikka ei kulje sunnuntaisin.

Amma piti Paholaisen pentuja trilogian parhaana osana, kun taas Tuulia jätti kirjan kesken.

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut
Tammi 2012, 415 s

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Haruki Murakami: Norwegian Wood


Norwegian Wood on nostalginen nimi. Juuri tuo Beatles-kappale oli minulla aikoinaan nauhoitettuna c-kasetilla.

Kirjassa opiskelijapoika Toru ylläpitää vaikeaa suhdetta kuolleen ystävänsä Kizukin tyttöystävään Naokoon. He olivat muodostaneet kolmikon, Naoko, Kizuki ja Toru, kunnes Kizuki teki itsemurhan.

Toru opiskelee innottomasti teatteritiedettä. Hän tuntee itsensä yksinäiseksi vaikka viettääkin opiskelijaelämää, juo olutta ja viskiä ja iskee tyttöjä kaverinsa Nagasawan kanssa. Torun elämässä on muitakin naisia kuin Naoko. Hän ihailee Nagasawan tyttöystävää. Hän ihastuu samoilla luennoilla käyvään Midoriin. Hän tutustuu vanhempaan Reikoon, joka asuu Naokon huonetoverina vuoristoparantolassa. Toru tuntuu kelluvan tapahtumasta ja ihmisestä toiseen. Ei ole ihme, että kirjassa viitataan Sieppariin ruispellossa.

Norwegian Woodissa soi 60-luvun lopun musiikki. Siinä sivutaan myös opiskelijalevottomuuksia (minulle oli uutta, että niitä oli Japanissakin).

Olen lukenut aiemmin Murakamilta kirjan Sputnik-rakastettuni, jonka tunnelmaan ihastuin. Norwegian Woodissa ei ollut samanlaista mystiikkaa, vaikka Naokon parantola ei tuntunutkaan kovin todelliselta. Jonkinlaista taikaa on seuraavassa yöllisessä kohtaamisessa.
”Naoko nousi seisomaan kuin käskystä ja lähti hiipimään kohti sängyn päätyä yöpaita vaimeasti kahisten. Hän polvistui lattialle tyynyni viereen ja katsoi minua suoraan silmiin. Tuijotin takaisin, mutta Naokon katse ei kertonut mitään. Hänen oudon läpikuultavat silmänsä olivat kuin ikkunoita tuonpuoleiseen maailmaan, mutta vaikka tähyilin pitkään niiden syvyyksiin, en nähnyt mitään. Kasvojemme välillä oli vain parikymmentä senttiä, mutta hän oli valovuosien päässä minusta.”
En lukenut Norwegian Woodia niinkään rakkausromaanina, vaan kertomuksena kasvamisesta aikuisuuteen, kun nuoruuden haaveet kuolevat pois.

Haruki Murakami: Norwegian Wood
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff
Tammen Keltainen kirjasto 2012, 426 s
Japaninkielinen alkuteos Noruwei no mori, 1987