perjantai 27. syyskuuta 2013

Gutiérrez: Likainen Havanna-trilogia

”Taiteesta on johonkin vain silloin, kun se on epäkunnioittavaa, tuskallista, painajaismaista ja epätoivoista. Vain vihainen, säädytön, raju ja karkea taide voi näyttää meille maailman toiset kasvot, ne joita emme koskaan näe tai halua nähdä välttyäksemme omantunnon tuskilta.”
Pedro Juan (huom! sama nimi kuin kirjailijalla) on entinen lehtimies, joka on jättänyt työnsä, koska ei halunnut enää kaunistella totuutta. Hän haahuilee 1990-luvun alun Havannassa, juo rommia, polttaa marihuanaa ja nai. Varsinkin nai, ja milloin kenenkin kanssa. Etsiessäni kirjaa HelMetistä huomasin, että joissakin kirjastoissa Likainen Havanna-trilogia on sijoitettu osastoon ”erotiikka”. Kuvaukset ovat niin karkeita, että en puhuisi erotiikasta ainakaan sellaisena kuin sen ymmärrän.

Kirjan mukaan Kuubassa, ja erityisesti Havannassa, oli nälänhätä. Pedro Juan elättää itsensä satunnaisilla töillä, esimerkiksi roskakuskina, tai ruuan salakaupalla tai elää itseään rikkaille turisteille myyvän naisystävän siivellä.

Kirjan luvut ovat lyhyitä, eikä tarina jatku luvusta toiseen, vaan kukin luku on lähes oma kertomuksensa. Nimessä olevan trilogian mukaan kirjassa on kolme osaa. En huomannut niissä varsinaista eroa. Kahta ensimmäistä lukiessani arvelin, että kolmannessa tapahtuu varmaan jotakin kehitystä, mutta kolmas osa olikin entistä hajanaisempi. Siinä oli mukana joitakin täysin erillisiä kertomuksia, jotka eivät liittyneet Pedro Juanin elämään mitenkään. Kolmannessa osassa kärjistyi alussa siteeraamani kirjailijan tavoittelema tyyli. Spermaa, verta, oksennusta, paskaa, mätänevää lihaa, rottia ja torakoita. Vähemmälläkin olisi ymmärtänyt, että elämä oli surkeaa.

Wikipedian mukaan Gutiérrez käyttää kirjoissaan omia kokemuksiaan. Hän on tehnyt sekalaisia töitä, mutta toiminut myös pitkään lehtimiehenä. Gutiérrez on palkittu ja ilmeisesti omassa inhorealistisessa tyylissään arvostettu kirjailija, mutta ei edusta ihan sellaista kirjallisuutta, jota itse haluaisin lukea enemmän.

Pedro Juan Gutiérrez: Likainen Havanna-trilogia
Suomentanut Anu Partanen
WSOY 2005, 506 s
Espanjankielinen alkuteos Trilogía sucia de la Habana 1998

torstai 26. syyskuuta 2013

Ihanat ja ikävät kesämuistot

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin Anna haastoi minut jo pari viikkoa sitten muistelemaan viime kesää. Tänään oli syksyn ensimmäinen pakkasaamu, joten nyt on hyvä päivä kaivata kesää.


Tässä kymmenen ihanaa ja kymmenen ikävää kesämuistoa.

Pioni, joka kukki pihalla runsaammin kuin koskaan ennen.
Muu piha, jonka istutukset pitäisi uusia.

Pihapöntön kirjosiepot, jotka ruokkivat ahkerasti poikasiaan.
Viereisen pöntön talitiaiset, joiden pesintä epäonnistui.

Lämpimät illat istuskella parvekkeella kahvikuppia (tai viinilasia) pidellen.
Lämpimiä iltoja oli liian vähän.

Uusi kaasugrilli.
Muutakin voisi grillata kuin makkaraa...

Aikaa lukemiseen.
Kesä päättyi, vapaa-aika väheni.


Lomamatka Pohjois-Saksaan.
Matka oli liian lyhyt.

Puhtaassa järvivedessä uiminen.
Puhtaaseen järviveteen päästäkseen pitää mennä jonkun kesämökille.

Tyytyväinen olo keittiön kaappien perusteellisen siivoamisen jälkeen.
Keittiön kaappien siivoaminen.

Aikaa bloggaamiseen.
Kesä päättyi, vapaa-aika väheni.

Jäätelöannokset, joita voi syödä ulkona.
Suomessa on liian vähän jäätelökahviloita.


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Matti Rönkä: Levantin kyy

Matti Röngän seitsemäs Viktor Kärppä -dekkari alkaa kuin Mario Puzon Kummisetä. Pihalla vietetään lastenjuhlia. Niiden aikana Kärpältä tullaan pyytämään palvelusta, josta neuvotellaan sisällä suljettujen sälekaihdinten takana. Mutta sitten Rönkä pilaa oivalluksen laittamalla poliisi Teppo Korhosen sanomaan: ”Mikäs kummisedän vastaanotto täällä on?” Voi miksi kirjailija ei luota lukijaan.

Levantin kyyssä ei oikeastaan tapahdu mitään ennen kuin aivan lopussa. Kärppä hoitaa rakennusfirmaansa ja yrittää tulla toimeen rakennuttajien kanssa. Päällisin puolin kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Kärppä on alakuloinen niin että läheiset ovat huolissaan. Hän tuntee itsensä vanhaksi. Kuntokaan ei ole niin hyvä kuin ennen. Kärppä käy veljensä Aleksein kanssa Venäjällä aloittelemassa uutta bisnestä ja nostalgiavisiitillä entisellä kotipaikalla Sortavalassa. Matkalla hän valmistelee yhden vanhan jutun hoitamista loppuun. Levantin kyy tuskin toimii yksinään. Lukijan täytyy tuntea aikaisempien kirjojen tapahtumat ja henkilöt.

Ulkomaisissa dekkareissa on esimerkkejä liian pitkään venytetyistä sarjoista, joissa ideat loppuvat ja tapahtumat alkavat toistua. Minusta Rönkä on tehnyt viisaasti päättäessään lopettaa Kärpästä kertovan sarjan Levantin kyyhyn. Nyt me lukijat odotamme, mistä hän kirjoittaa seuraavaksi.

Matti Rönkä: Levantin kyy
Gummerus 2013, 248 s

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset

Kirjan nimi – Näkemiin, pikku naiset – kuulostaa kevyeltä viihderomaanilta, mutta siitä ei ole lainkaan kysymys. Kirjassa on synkkiäkin sävyjä. Sen sijaan nimen viittaus on kyllä Alcottin Pikku naisiin.

Kirjan neljä naista eivät ole sisaruksia, vaan serkuksia. Jokainen heistä muistelee elämäänsä omassa luvussaan jonkun käänteentekevän tapahtuman jälkeen. Muistojen keskipisteenä on suvun kartano, jossa he lapsina viettivät kesiään yhdessä, ja erityisesti ’viimeinen kesä’ 1973. Tuon kesän jälkeen suvun saha meni konkurssiin ja tytöt menettivät turvallisen varakkaan elämänsä. Kesällä yhdelle heistä tapahtui jotakin järkyttävää, joka vaikutti kaikkien serkusten elämään pitkälle aikuisuuteen. Tytöt kutsuivat kesäpaikkaansa Etelä-Chilessä yksinkertaisesti Puebloksi (kyläksi). Loppunäytöksessä he ovat nelikymppisiä ja palaavat Puebloon vanhan palvelijan hautajaisiin.

Kaikilla neljällä on vastineensa Alcottin Pikku naisissa, jota tässä seurataan hyvin vapaasti. Olen tietysti lukenut Pikku naisia, mutta se ei ollut minulle tärkeä kirja samalla tavalla kuin Anna- ja Runotyttö-sarjat. Tunnistin kuitenkin joitakin yhtäläisyyksiä. Pikku naisia -kirjan paremmin muistavat tunnistaisivat varmasti enemmän. Seuraava lainaus jo kertonee, kuka kukin on.
”Heillä serkuillakin oli unelmia, mutta kenellä viisitoistavuotiaalla niitä ei olisi: Nievesin unelma oli mennä naimisiin, saada paljon lapsia ja kaunis koti, Adan unelma oli matkustaa ja omistaa tuhansia kirjoja, Lolan unelma oli olla rikas ja miesten ihailema, ja Luzin unelma oli lievittää toisten ihmisten kärsimystä. Erilaisia pyyntöjä joihin kaikkiin vastattiin, vaikka vain puoliksi.”
Serkusten tärkeä mies (vrt. Pikku Naisten Laurie) oli Oliverio, serkku hänkin.

Vuonna 1973 serkusten elämä muuttui ja samana vuonna Chile luhistui (Nievesin sanoin). 11. syyskuuta kenraali Pinochet kaappasi vallan presidentti Allendelta. Chileläisille 11. syyskuuta merkitsee paljon ja siihen viitataan monta kertaa tässä kirjassa. Vallankaappauksen jälkeen yksi serkuksista joutui pakenemaan Chilestä. Myös uudempi 11. syyskuuta on mukana. Luin kirjan aivan sattumalta viikolla, jolle 11. syyskuuta osui. Pelkkä yhteys Pikku naisiin ei olisi riittänyt tekemään kirjasta kiinnostavaa, ainakaan minulle. Taustalla oleva Chilen historia paransi kirjaa selvästi.

Olen lukenut chileläisiltä kirjailijoilta vain Pablo Nerudan ja Gabriela Mistralin runoja sekä yhden Isabel Allenden maagis-realistisen romaanin. Marcela Serranon Näkemiin, pikku naiset oli minulle ensimmäinen realistinen chileläinen nykykirja. Sillä osallistun omaan ¡Hola! español -haasteeseeni.

Lisää kirjasta: Katja piti kirjaa hienona, Liisakin piti kovasti, mutta Elma Ilona ei ihastunut yhtä paljon.

Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset
Suomentanut Sanna Pernu
Helmi Kustannus 2006, 272 s
Espanjankielinen alkuteos Hasta siempre, mujercitas 2004

perjantai 13. syyskuuta 2013

Nobel-kysely 2013 (& arvonta)


Nyt on taas perinteisen (jo kolmas kerta!) Nobel-kyselyni aika. Tradition mukaan kirjallisuuspalkinnon ilmoittamisen ajankohta kerrotaan vasta aivan viime tipassa, mutta koska muita palkintoja aletaan jakaa maanantaina 7.10, niin kirjallisuuspalkinnon saaja ilmoitetaan todennäköisesti torstaina 10.10. Kyselyyni voi vastata edelliseen päivään eli 9.10 saakka.

Kysyn tällä kertaa kahta asiaa:
1. Kenen luulet/toivot voittavan? Halutessasi voit antaa kaksi nimeä.
2. Kuka on suosikkisi tähänastisista voittajista? Lista kirjallisuuspalkinnon saaneista on blogini sivulla Nobelistit.

Pieniä palkintojakin on tarjolla. Kirjat näkyvät yllä olevassa kuvassa, mutta tässä vielä listaus:
- Doris Lessing: Ruoho laulaa
- Orhan Pamuk: Musta kirja
- Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö
- Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (pokkari)
- John Steinbeck: Vihan hedelmät (pokkari)

Kaikki kirjat ovat uusia. Linkit ovat omiin arvioihini.

Jos joku tietää palkinnon saajan oikein, hän saa valita kirjoista kaksi. Jos oikeaan osuneita on useampia, arvon voittajan. Lisäksi arvon kaikista vastaajista kaksi, jotka saavat kumpikin valita yhden kirjan.

Toivon runsasta osanottoa!

tiistai 10. syyskuuta 2013

Jari Tervo: Ohrana

Olen lukenut Tervolta aikaisemmin muutaman kirjan. Mieleeni on jäänyt erityisesti Minun sukuni tarina, jossa on todella ovela juoni ja joka voittikin Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2000. Viimeaikaisia Suomen historiaa käsitteleviä Tervon teoksia en ole lukenut ennen Ohranaa.

Ohranan tapahtuma-aika on helmikuu 1944, jolloin Neuvostoliitto kohdisti Helsinkiin suurpommitukset. Välillä hypätään myös nykyaikaan, jossa 106-vuotias Attila Rahja kertoo kirjan tarinaa vanhainkodin siivoojalle Zinaidalle. Rahja oli sodan aikaan vastavakoilutoimiston tarkastaja tehtävänään etsiä vakoojia ja desantteja.

Ohranassa Rahja koittaa löytää vakoojana kuolemaan tuomitun Vilja Oljenpalon, joka pääsi pakenemaan vankilasta pommitusten seurauksena.  Rahja pidättää desantti Janne Mutkan ja valvoo, että tämä syöttää Moskovaan väärää tietoa pommitusten tuhoista. Mutta Rahjan työtehtävät ovat vain osa kirjasta. Hän yrittää pelastaa sisarensa lapset pois Helsingistä pommitusten alta, ja hänen sukulaistensa kohtaloita seurataan koko ajan. Rahjasta tekee inhimillisen hänen rakkautensa lapsiin. Se oli todellisemman tuntuista kuin hänen rakastumisensa Vilja Oljenpaloon.

Vilja Oljenpalolla ja Janne Mutkalla on historialliset esikuvat, vaikka kirjan yksityiskohtaiset tapahtumat ovat heidän osaltaan Tervon mielikuvitusta. Joillain muillakin henkilöillä on omat esikuvansa ja jotkut esiintyvät ihan omalla nimellään.

Tervo on kekseliäs sanankäyttäjä, mutta joskus kikkaileva teksti oli tuskastuttavaa luettavaa. Siitä huolimatta luin kirjan nopeasti ja kaiken kaikkiaan pidin siitä.

Ohranan vaikuttavimmaksi asiaksi nostaisin Helsingin pommitusten kuvauksen. Rahja liikkuu kaupungilla pommien putoillessa. Lukija näkee ja melkein kuulee ja haistaa räjähdykset ja tulipalot. Rahjan sisko kuvaa tuntemuksiaan pommisuojan romahdettua:
Vasemmalla puolellani istui ennen seinän repeämistä Oiva. Yritin päättää missä oli vasen. Vasemman käteni tunsin mutta sen vasemmalla puolella tai ainakin siellä, missä luulin sijaitsevan vasemman käden vasemman puolen, ei ollut mitään. Soraa, hiekkaa ja puunsäleitä joista yksi pisti syvälle keskisormeeni.
Kauanko oli kulunut täysosumasta?
Kaasu haisi. Talo saattaisi räjähtää milloin tahansa. Huusin enkä nytkään kuullut mitään.

Jari Tervo: Ohrana
WSOY 2006, 380 s

perjantai 6. syyskuuta 2013

Luetaan lukutaitoa!

Suomalaisille itsestäänselvä lukutaito ei ole itsestäänselvyys kaikkialla maailmassa. Kirjabloggaajat lukevat viikon ajan (6.9.13.9.) Suomen Pakolaisavun lukutaitokampanjan hyväksi.

Tempauksessaan bloggaajat lukevat ja arvioivat kirjoja ja haastavat lukijansa osallistumaan keräykseen yhdellä eurolla/kirja. Tarkempaa tietoa on järjestelyjä hoitavan Hannan blogissa Kirjainten virrassa.

Lahjoituksen voi antaa keräyssivulla.

En uskaltanut ilmoittautua lukijaksi kampanjaan, koska luulen ehtiväni lukea vain yhden tai kaksi kirjaa tämän viikon aikana, mutta olen mukana seuraamassa ja kannustamassa, ja tietysti lahjoittajana.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Petri Tamminen: Enon opetukset

Enon opetukset on pieni kirja elämisen vaikeudesta. Takakansitekstin mukaan kirjassa on lakonista huumoria ja tilannekomiikkaa. Minä olen ehkä tosikko, koska en löytänyt kumpaakaan. Vain alussa näin mustaa huumoria, kun kertoja Jussi enonsa ja tämän kaverin Myrskyn kanssa on Turussa hakemassa ruumisarkkua isoisälle, joka haluaa nähdä arkun ennen kuolemaansa.

En tarkoita, että kirja olisi huono, vaan erilainen kuin ennakolta odotin. Minusta Enon opetukset on alakuloinen. Varsinkin parisuhteet ovat kipeitä ja osin jopa julmia. Taustalla on vertauskohtana kuninkaallisia suhteita, kun kirja alkaa Dianan ja Charlesin hääpäivänä ja loppupuolella Jussi pohtii niitä toisia häitä.
‒ , että minusta Charlesin ja Camillan häissä ei ollut mitään satumaista ja että juuri se niissä oli niin lohdullista. Minusta Charles haki Camillasta kohtuutta ja mielenrauhaa ja sitä me kaipasimme kaikki, jotakin joka voisi tyynnyttää meidät, jotakin joka muistuttaisi, että kaikki oli sittenkin hyvin, juuri nyt.”
Eno on Jussin tärkein ihminen, se tuki, joka seisoo vieressä, kun on vaikeaa. Hän yrittää rohkaista Jussia pois syrjästäkatsojan nurkasta elämään niin kuin haluaa. Jussi ihailee enon elämänasennetta, vaikka eno on tehnyt omasta elämästään melkoisen sotkun. Asenne lienee enon suurin opetus.

Enon opetuksista on kirjoitettu paljon, mutta laitan linkin vain Sallan tekstiin, joka on paljon perusteellisempi kuin omani.

Petri Tamminen: Enon opetukset
Otava 2006, 205 s

tiistai 3. syyskuuta 2013

Ostin kirjan!

Ostin tänään normaalihintaisen kirjan, kuten moni muukin kirjabloggaaja tekee, yhteisesti sovitusti tänään.

Yleensä ostan kirjoja, jotka olen jo lukenut ja jotka tiedän joskus haluavani lukea uudelleen, tai jonkun taatun kirjailijan kirjoja tai klassikoita. En osta kirjoja vain yhtä lukukertaa varten. Haluamani kirjat ovat usein saatavissa vain antikvariaateista. Nytkin kolme tämänpäiväistä ostostani edeltänyttä hankintaa olivat antikvariaatista.

Miten Matti Röngän Levantin kyy sopii edellä sanomaani? Rikosromaaneja ei yleensä lueta monta kertaa. Tämän kirjan tulee kuitenkin lukemaan useampi henkilö, enkä vain minä. Ainakin mieheni lukee sen ja todennäköisesti muutama ystävä myös. Meillä on Viktor Kärppä -sarjan kaikki aikaisemmat osat ja olemme pitäneet niistä. Lisäksi tänään halusin ostaa suomalaisen kirjailijan teoksen.

Ostin kirjan Helsingin keskustan Akateemisesta kirjakaupasta. Sieltä ostan yleensäkin uutuudet silloin harvoin, kun niitä ostan. Akateeminen on työmatkani varrella ja sen valikoima on hieno. Käyn siellä silloin tällöin esimerkiksi espanjankielisten kirjojen hyllyllä katsomassa, mitä löytyy. Kirjakaupassa voin hypistellä kirjaa ja vilkaista tekstiä ennen ostamista, toisin kuin netissä. Matkoillakin ainoat kaupat, joissa aina käyn, ovat kirjakauppoja.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Kuukauden nobelisti Eyvind Johnson: Kaupunki hohtaa pimeässä


Eyvind Johnson sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1974 yhdessä Harry Martinsonin kanssa. Muistan hyvin arvostelun, jonka palkitseminen herätti. Olen aiemmin lukenut Johnsonilta historiallis-filosofisen romaanin Drömmar om rosor och eld, joka oli mielestäni hyvä. Kaupunki hohtaa pimeässä on Johnsonin varhaisteos vuodelta 1927, ja pidin myös tästä. Olen lukenut paljon heikompiakin nobelistien tuotoksia.

Suomenkielinen nimi Kaupunki hohtaa pimeässä on paljon positiivisempi kuin alkuperäinen ruotsinkielinen, joka on tylysti Stad i mörker. Kaupunki on nimeltä mainitsematon Pohjois-Ruotsin pikkukaupunki. Sen ulkoista olemusta ei tässä kuvata, vaan henkistä ilmapiiriä ihmisten ja olosuhteiden kautta. Tapahtuma-aika on helmikuu ja on kylmä, ja pimeä. Kylmyys mainitaan lähes jokaisessa keskustelussa ainakin huomautuksena. Helmikuiseen pimeyteen on suomalaisen helppo samastua. Kaupunki on niin pohjoisessa, että revontulet tuovat sinne vähän kauneutta.

Keskeisiä henkilöitä on kolme. Köyhyydestä kohtuulliseen varallisuuteen ponnistanut kelloseppä Hammar pyrkii mukaan kunnallispolitiikkaan ja sitä kautta ehkä jopa valtiopäiville. Maisteri Andersson on päätynyt pikkukaupunkiin opettajaksi, vaikka hänen haaveensa on ollut ruveta merimieheksi. Yksinäisyyttään kaikenlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan piilottanut postineiti Ågren kuolee melko alussa keuhkokuumeeseen, mutta hän on siitä huolimatta läsnä koko ajan. Opettaja Andersson tunnistaa neiti Ågrenin yksinäisyyden, koska on itsekin yksin. Kirjaa voi lukea myös Anderssonin kasvukertomuksena. Hänen osaltaan loppu on toiveita herättävä, vaikka aikaisemmat ajatukset ovat olleet synkeitä.
”Huokaus; ja jälleen sivelee luinen käsi kirjojen selkämyksiä, jälleen natisee tuoli, jälleen katsoo opettaja kattoon. Siellä ei näy mitään, mutta opettaja katsoo itseensä. Sielläkään ei näy mitään. Ei mitään. Andersson, hän kuiskaa hiljaa. Sinä olet nauta, oikea emänauta, ja tässä sinä nyt märehdit. Tuossa on sohva odottamassa, tuolla kirjat, mutta siinä onkin kaikki. Kaikkiko?”
Tällä kirjalla on seuraavana vuonna ilmestynyt rinnakkaisteos nimeltä Stad i ljus. Siinä Johnson kirjoittaa kesäisestä Pariisista. Pitäisi varmaan lukea myös se, jotta näkisin, löysikö kirjailija Pariisista valon ja hengen, joita ruotsalaisessa pikkukaupungissa ei ollut.

Yksi pieni huomio vielä. Kun kelloseppä Hammar pitää iltajuhlissa spontaania puhetta Ruotsin tulevaisuuden näkymistä, hän sanoo ” , ja me voimme runoilijan mukana huudahtaa, että on maamme köyhä siksi jää, jos kultaa kaivannet, .” Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että nuo Maamme-laulun sanat voisivat viitata jonnekin muualle kuin Suomeen.

Löysin pari blogiarviota Johnsonin kirjoista:
Tulta ja ruusuja (Drömmar om rosor och eld), Kirja-aitta
Rantojen tyrskyt, Kirjahylly

Eyvind Johnson: Kaupunki hohtaa pimeässä
Suomentanut Eino Heinivaara
Tammi 1946, 256  s
Ruotsinkielinen alkuteos Stad i mörker 1927