tiistai 10. syyskuuta 2013

Jari Tervo: Ohrana

Olen lukenut Tervolta aikaisemmin muutaman kirjan. Mieleeni on jäänyt erityisesti Minun sukuni tarina, jossa on todella ovela juoni ja joka voittikin Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2000. Viimeaikaisia Suomen historiaa käsitteleviä Tervon teoksia en ole lukenut ennen Ohranaa.

Ohranan tapahtuma-aika on helmikuu 1944, jolloin Neuvostoliitto kohdisti Helsinkiin suurpommitukset. Välillä hypätään myös nykyaikaan, jossa 106-vuotias Attila Rahja kertoo kirjan tarinaa vanhainkodin siivoojalle Zinaidalle. Rahja oli sodan aikaan vastavakoilutoimiston tarkastaja tehtävänään etsiä vakoojia ja desantteja.

Ohranassa Rahja koittaa löytää vakoojana kuolemaan tuomitun Vilja Oljenpalon, joka pääsi pakenemaan vankilasta pommitusten seurauksena.  Rahja pidättää desantti Janne Mutkan ja valvoo, että tämä syöttää Moskovaan väärää tietoa pommitusten tuhoista. Mutta Rahjan työtehtävät ovat vain osa kirjasta. Hän yrittää pelastaa sisarensa lapset pois Helsingistä pommitusten alta, ja hänen sukulaistensa kohtaloita seurataan koko ajan. Rahjasta tekee inhimillisen hänen rakkautensa lapsiin. Se oli todellisemman tuntuista kuin hänen rakastumisensa Vilja Oljenpaloon.

Vilja Oljenpalolla ja Janne Mutkalla on historialliset esikuvat, vaikka kirjan yksityiskohtaiset tapahtumat ovat heidän osaltaan Tervon mielikuvitusta. Joillain muillakin henkilöillä on omat esikuvansa ja jotkut esiintyvät ihan omalla nimellään.

Tervo on kekseliäs sanankäyttäjä, mutta joskus kikkaileva teksti oli tuskastuttavaa luettavaa. Siitä huolimatta luin kirjan nopeasti ja kaiken kaikkiaan pidin siitä.

Ohranan vaikuttavimmaksi asiaksi nostaisin Helsingin pommitusten kuvauksen. Rahja liikkuu kaupungilla pommien putoillessa. Lukija näkee ja melkein kuulee ja haistaa räjähdykset ja tulipalot. Rahjan sisko kuvaa tuntemuksiaan pommisuojan romahdettua:
Vasemmalla puolellani istui ennen seinän repeämistä Oiva. Yritin päättää missä oli vasen. Vasemman käteni tunsin mutta sen vasemmalla puolella tai ainakin siellä, missä luulin sijaitsevan vasemman käden vasemman puolen, ei ollut mitään. Soraa, hiekkaa ja puunsäleitä joista yksi pisti syvälle keskisormeeni.
Kauanko oli kulunut täysosumasta?
Kaasu haisi. Talo saattaisi räjähtää milloin tahansa. Huusin enkä nytkään kuullut mitään.

Jari Tervo: Ohrana
WSOY 2006, 380 s

6 kommenttia:

  1. Olen lukenut tämän ennen blogiaikaa, muistaakseni varsinkin loppuosa oli sujuvaa sanailua, Attila Rahjan "nykyisyydessä", sodan ajan kuvaus sen sijaan takkusi ja kokonaiskuva oli kokkareinen? ja minusta liian erikoinen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas luin tätä niin vuoden 1944 kertomuksena, että pidin joitakin nykyisyyteen liittyviä juttuja turhina.

      Poista
  2. Kiva että tykkäsit sinäkin tästä, muistot virkistyivät kun luin juttuasi. Tervon tyyli on omanlaisensa... yhtä kaikki, minusta Ohrana ja Myyrä ovat huippukamaa. Ja Rahja on symppis. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohrana oli odotuksiani parempi. Tämän jälkeen voisin taas lukea Tervon kirjoja.

      Poista
  3. Minulle juuri Ohrana on jäänyt parhaiten mieleen Tervon historia-trilogiasta ja pidän sitä sarjan parhaana.

    Minullekin Ohrana oli nimenomaan kuvaus vuodesta 1944 ja siitä mitä sotaa käyvän Suomen pinnan alla tapahtui. Kerronta on tervomaisen polveilevaa, mutta pysyi kyllä mielestäni koko ajan hyvin koossa.

    Hauskaa, että sinäkin pidit tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogiarvioita lukiessani huomasin, että Ohranaa taidetaan pitää yleisesti parhaana tuosta trilogiasta.

      Poista

Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.