keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

Olen lukenut monta John Steinbeckin kirjaa, mutta Hiiriä ja ihmisiä oli jäänyt lukematta. Hiiriä ja ihmisiä on niin tunnettu teos, että tiesin etukäteen suunnilleen, mitä siinä tapahtuu. Juonen tunteminen on kuitenkin aivan eri asia kuin kirjan lukeminen.

Hiiriä ja ihmisiä on kirja ystävyydestä. George ja Lennie ovat kierteleviä maatyöläisiä. George on pieni ja nokkela. Lennie on suuri ja vahva, mutta yksinkertainen. Hän rakastaa kaikkea pehmeää, mitä voi silittää, kuten kaneja ja jopa hiiriä. Lennie on joutunut monta kertaa vaikeuksiin heikon ymmärryksensä ja suurten voimiensa vuoksi. Kun ystävykset kirjan alussa saapuvat uudelle maatilalle, George yrittää pitää Lennien irti ikävyyksistä. Hän puhuu Lennielle joskus töykeästi, mutta kaikille on selvää, että miehet ovat ystäviä.
George voi sanoa sulle ihan mitä hyvänsä, eikä sillä sittenkään ole väliä. Pelkkä puhuminen merkitsee, ei muu mitään. Pelkkä yhdessäolo toisen veikon kanssa. Siinä koko totuus.”
Kaikilla kirjan henkilöillä on haave. George, Lennie ja muut työläiset haluaisivat oman pienen maapaikan, jossa voisi olla oma herransa. Ainoa nainen eli tilan pomon pojan nuori kaunis vaimo unelmoi filmitähteydestä ja hienoista vaatteista. Kirjan lopussa kaikki haaveet kuolevat.

Tässä kirjassa on samoja teemoja kuin Steinbeckilla usein: yhteiskunnallinen eriarvoisuus, ystävyys, kuolema. Pidin tästä paljon, kuten olen yleensäkin pitänyt Steinbeckin kirjoista.

Hiiriä ja ihmisiä on ollut jonkin verran esillä blogeissa. Sen on lukenut esimerkiksi ketjukolaaja ja sen on kuunnellut Tessa.

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
Tammi 2002, 11. painos, 134 s (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1963)
Suomentanut Jouko Linturi
Englanninkielinen alkuteos Of Mice and Men 1937

lauantai 26. huhtikuuta 2014

¡Hola! español -haasteen koonti

Espanjankielisen kulttuurialueen kirjallisuuteen keskittynyt haasteeni päättyi Kansainvälisenä kirjan ja ruusun päivänä 23.4. Kovin moni ei suorittanut tätä haastetta loppuun saakka. Tarkoittaneeko tuo, että Espanjan ja espanjankielisen Amerikan kirjallisuus ei kiinnosta, vai että sitä suomennetaan vähän. Jälkimmäiseen viittaa yhden osallistuneen eli Suketuksen kommentti, että piti nähdä vaivaa löytääkseen haasteeseen sopivaa luettavaa. Osallistuneet lukivat kuitenkin suuren määrän toinen toistaan kiinnostavampia kirjoja.

Tässä haasteen suorittaneet ja heidän lukemansa kirjat:

Maria/Kirja joka maasta
  1. Lucía Etxebarria (Espanja): Lo verdadero es un momento de lo falso
  2. Horacio Castellanos Moya (El Salvador): La diabla en el espejo
  3. Mario Vargas Llosa (Peru): Julia-täti ja käsikirjoittaja
MarikaOksa/Oksan hyllyltä
  1. Arturo Pérez-Reverte (Espanja): Kohtalon tango
  2. Juan Manuel de Prada (Espanja): Myrsky
  3. Pola Oloixarac (Argentiina): Kesyttämättömät teoriat
  4. César Aira (Argentiina): Aaveet/Kirjailijakokous
  5. Juan Carlos Onetti (Uruguay): Sitten kun
  6. Eduardo Galeano (Uruguay): Jalkapallo valossa ja varjossa
  7. Antonio Skármeta (Chile): Nerudan postinkantaja
  8. Hernan Rivera Letelier (Chile): Elokuvankertoja
  9. Gabriel García Márquez (Kolumbia): Rakkaudesta ja muista riivaajista
  10. Pedro Juan Gutiérrez (Kuuba): Likainen Havanna-trilogia
  11. Carlos Fuentes (Meksiko): Aura
hdcanis/Hyönteisdokumentti

  1. Camilo José Cela (Espanja): Pascual Duarten perhe
  2. Avilan Teresa (Espanja): Sisäinen linna
  3. Manuel Puig (Argentiina): Särkyneen sydämen tango
  4. Evelio Rosero (Kolumbia): Good Offices
Suketus/Eniten minua kiinnostaa tie
  1. Álvaro Mutis (Kolumbia): Araucaíman kartano/Lecumberrin päiväkirja
  2. Carlos María Domínguez (Uruguay): Paperitalo
  3. Eduardo Mendoza (Espanja): Tulvan vuosi
  4. Luis Sepúlveda (Chile): Maailman lopun maailma
Satu/Kirjat kertovat
  1. Carlos Ruiz Zafón (Espanja): Marina
  2. Alicia Giménez Bartlett (Espanja): Petra Delicado ja merkityt tytöt
  3. Antonio Muñoz Molina (Espanja): Kuun tuuli
  4. Alicia Giménez Bartlett (Espanja): Petra Delicado ja vihaiset koirat
  5. Antonio Hill (Espanja): Kauniit kuolemat
  6. César Aira (Argentiina): Aaveet/Kirjailijakokous
Haasteeseen kuuluu pieniä kirjapalkintoja. Kirjat kuvassa
ja listattuna
  1. Isabel Allende: Henkien talo
  2. Javier Marías: Rakastumisia
  3. Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari
  4. Mario Vargas Llosa: Keltin uni.
Eniten - eli peräti yksitoista kirjaa - lukenut Marika saa valita ensimmäisenä yhden kirjoista. Miespuolinen onnettareni arpoi muista osallistujista Sadun, joka saa myös valita kirjan. Marika ja Satu, ottakaapa yhteyttä sähköpostitse. Osoite löytyy sivulta Margit.

Kiitos kaikille osallistuneille!

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Omat lukemiseni ¡Hola! español -haasteeseen

¡Hola! español -haasteeni päättyy ylihuomenna. Listaan haasteeseen lukemani kirjat siinä järjestyksessä, jossa ne luin:
  1. Juan José Millás (Espanja): No mires debajo de la cama
  2. Marcela Serrano (Chile): Näkemiin, pikku naiset
  3. Pedro Juan Gutiérrez (Kuuba): Likainen Havanna-trilogia
  4. Juan José Millás (Espanja): El mundo
  5. Juan Rulfo (Meksiko): Pedro Páramo
  6. Jorge Luis Borges (Argentiina): Hiekkakirja
  7. Isabel Allende (Chile): El cuaderno de Maya
  8. Manuel Scorza (Peru): Liikkumaton tanssi
  9. Laura Esquivel (Meksiko): Pöytään ja vuoteeseen
  10. Roberto Bolaño (Chile): Chileläinen yösoitto
  11. Eduardo Galeano (Uruguay): Jalkapallo valossa ja varjossa
  12. Pablo Neruda (Chile): Tunnustan eläneeni
  13. Hernán Rivera Letelier (Chile): Elokuvankertoja
  14. Gabriel García Márquez (Kolumbia): El coronel no tiene quien le escriba
Luin vain kaksi espanjalaista kirjaa ja nekin molemmat samalta kirjailijalta. Yksi haasteen tavoitteistani olikin lukea amerikkalaisia espanjankielisiä kirjoja. Haasteeseen ei kuulunut tavoitella kirjoja mahdollisimman monesta maasta, mutta yritin etsiä kirjoja eri maista. Chileläisiä kirjoja tuli kuitenkin luetuksi peräti viisi. Neljä kirjaa luin espanjaksi ja loput suomeksi.

Eniten pidin Nerudan omaelämäkerrasta, García Márquezista ja Millásin El mundosta. Galeanon jalkapallokirja oli myös hyvä ja samalla se oli näistä ainoa tietokirja. Mitään ihan huonoja kirjoja lukemiini ei osunut. Vaikka en pitänytkään Havanna-trilogiasta, niin kirja ei ole huono. Se ei vain ollut minun tyyliseni.

Kaiken kaikkiaan ole tyytyväinen siihen, mitä sain luetuksi, vaikka mitään uutta suurta ihastusta en löytänyt.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Gabriel García Márquez: El coronel no tiene quien le escriba

Gabriel García Márquezin kuolinviesti tuli tällä viikolla.

Hänen muistokseen päätin lukea ulkoisesti pienen, mutta sisällöltään suuren romaanin El coronel no tiene quien le escriba (Kukapa everstille kirjoittaisi). Kirja on hyllyssäni ja olen lukenut sen kerran aikaisemmin, vuosia sitten.

Kirjan eversti on taistellut aikanaan tasavaltalaisten joukoissa Aureliano Buendían alaisuudessa. El coronel no tiene quien le escriba on ilmestynyt kuusi vuotta ennen Sadan vuoden yksinäisyyttä, jossa Aureliano Buendía on tärkeimpiä henkilöitä. García Márquez on jo tässä luonut omaa maailmaansa. Eversti on odottanut viisitoista vuotta päätöstä eläkkeestä. Ensin on kulunut yhdeksän vuotta päätöksestä, että tasavaltalaisten riveissä taistelleet saavat eläkkeen. Vasta sitten eversti on päässyt eläkkeensaajien listoille, ja nyt on kulunut kuusi vuotta, eikä eläkettä vieläkään kuulu. Eversti on jo vuosia mennyt joka perjantai satamaan odottamaan postilaivaa, mutta odotettua kirjettä ei vain tule. Lukija tuntee everstin kanssa ahdistuneen odotuksen ja pettyneen tuskan.

Everstiä ja hänen sairasta vaimoaan elättänyt poika kuoli puukotettuna vuosi sitten ja nyt vanhukset ovat täysin varattomia. He näkevät nälkää. Ei ole mitään myytävääkään enää, paitsi pojalta jäänyt arvokas taistelukukko, mutta sitä eversti ei halua myydä, vaikka rahoilla eläisi muutaman vuoden ja vaikka kukon ylläpitäminen tulee kalliiksi. Everstin vaimo sanookin, että heistä on tullut poikansa orpoja.

Vaikka kirjat ovat muuten hyvin erilaisia, niin tästä tulee mieleen Kafkan Oikeusjuttu. Molemmissa pieni ihminen on järjestelmän armoilla. Kafkan Josef K. harhailee unenomaisessa maisemassa. Eversti kulkee kaupungilla jatkuvassa sateessa ja sumussa. Hänen kohtaloonsa on politiikallakin osuutta. Odotusaikana hallitus on vaihtunut ainakin seitsemän kertaa ja virkamiehet paljon useammin, ja eversti on ollut sisällissodassa väärällä puolella.

Eversti on ehdottoman kunniallinen ja vaimonsa mukaan hänellä on härän kärsivällisyys. Kuka jaksaisi odottaa viisitoista vuotta? Hänen eläkkeensä ja unelma kukon voitoista ovat molemmat kalliiksi tulevaa kuvitelmaa. Kuvitelmien varassa saattaa kyllä moni ihminen elää nykyisinkin.

Everstin kärsivällisyys kestää kirjan loppuun saakka, kunnes hän päästää tunteensa julki kirjan viimeisessä sanassa.

Gabriel García Márquez: El coronel no tiene quien le escriba
Bruguera 1983, 7. painos, 145 s
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1961

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Olen lukenut monta Kaari Utrion historiallista romaania ja pitänyt niistä. Kirjastossa huomasin Kristiina vuoren Näkijän tyttären ja ajattelin kokeilla, millainen on tämän uuden kirjailijan teos. Mutta… Pidän esimerkiksi hyvin kirjoitetusta maagisesta  realismista, mutta tässä kirjassa yliluonnolliset ainekset häiritsivät minua. Oli niin paljon tulevaisuuteen näkemistä, etiäisiä, linnuksi muuttumista ja käsillä parantamista. Nimestä olisi tietysti voinut päätellä, millainen kirja on. Romantiikkaakin oli minun makuuni vähän liikaa, kun päähenkilö Eira pohti ja pohti, kumpi kahdesta miehestä on oikea hänelle.

Kirjan tapahtuma-aika on mielenkiintoinen. 1200-luvun alkupuolella kristinuskoa levitettiin Suomeen – ja tässä Hämeeseen – kovin keinoin. Kristinusko ja vanhat pakanalliset uskomukset taistelivat sekä ihmisten mielissä että asein. Kirjan lopussa olevassa lyhyessä luvussa Romaanin maailma kirjailija kertoo historiallisista tosiasioista kirjan takana. Kuvatusta ajasta on jäljellä kovin vähän tarkkaa tietoa.

Pidin arkisen elämän kuvauksista, joita kirjassa oli mukana. Vaikka Eira oli hyväosainen, hänkin osallistui töihin. Hän keräsi tietysti yrttejä parantajan tointaan varten, mutta teki kaikenlaista muutakin, kuten pyykkäsi, leipoi ja värjäsi lankoja.
”Eira kumosi värjäyksessä käyttämänsä veden maahan, asetti padan kyljelleen vasten koivun runkoa ja nosti lankojen sekoittamiseen käytetyn koukkupäisen puukepin oksan haarukkaan valumaan vettä. Hänen ympärillään risteili vasta värjättyjä villalankavyyhtejä, jotka roikkuivat vettä tippuen väliaikaisten orsien päällä. Tänään hän oli käyttänyt värjäämiseen samettijalkoja, joita löytyi helposti läheisistä havupuumetsistä.”
Vaikka minä en innostunut Näkijän tyttärestä, niin romanttisen historiallisen viihteen lukija, jota yliluonnolliset ilmiöt eivät häiritse, pitää kirjasta varmasti. Näkijän tyttäreen ovat ihastuneet mm. Kirsi ja Suketus (tosin pienin varauksin).

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Tammi 2012, 569 s

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

¡Hola! español -haaste päättyy pian

Vajaa vuosi sitten aloittamani ¡Hola! español -haaste päättyy kansainvälisenä Kirjan ja ruusun päivänä 23.4 eli viikon kuluttua. Muistutan haasteeseen osallistujia, että laittakaapa minulle linkki koostepostaukseenne, jos sellaisen teette, tai yksittäisten bloggausten linkit. Linkit mieluiten alkuperäiseen haastepostaukseeni. Sinne pääsee myös sivupalkin kuvasta.

Palkintona on kirjoja (kukaan ei varmaan arvannut). Pari osallistujaa pääsee valitsemaan kuvan kirjoista.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Elokuvankertoja on köyhän chileläisen perheen tytär, joka kertoo muulle perheelle katsomistaan elokuvista. Koska isällä ei ole rahaa maksaa kaikkien elokuvalippuja, lapsista paras kertoja saa nähdä elokuvat. Tytöllä on neljä isoveljeä. Isä on halvaantunut työtapaturmassa ja  äiti on lähtenyt tiehensä, kun isän onnettomuus sattui.

Tyttö, María Margarita, kertoo aluksi elokuvat, mutta ajan myötä hän alkaa myös näytellä ne. Lopulta hänen esityksiään katsoo koko kylä. Kirjan alussa on samaa elokuvan lumoa kuin Giuseppe Tornatoren filmissä Cinema Paradiso, jonka satuin katsomaan uudelleen vähän ennen Elokuvankertojan lukemista.

María Margarita sanoo:

”Minä väitän, että elämä voi olla tehty täysin samasta aineesta kuin elokuvat.
Elokuvan kertominen on kuin kertoisi unen.
Elämän kertominen on kuin kertoisi unen tai elokuvan.”

Tässä kirjassa hän kertoo oman elämänsä.

Elokuvankertoja on sympaattinen pieni kirja, jonka loppu on surumielinen. Kun kirja ilmestyi, se oli paljon esillä blogeissa. Siitä ovat kirjoittaneet mm. Katja, Linnea, Marika, ja moni muu.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Siltala 2012, 133 s
Suomentanut Terttu Virta
Kannen kuva Wil Immink Design ja Getty Images
Espanjankielinen alkuteos La contadora de películas 2009

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki

Väreilevä kaupunki on ihmisille, jotka rakastavat Pariisia. Huomasin kirjastossa kannen, jossa on Pariisin metrokyltti. Kun luin kirjan alun
”Pariisi, kuusi kolmekymmentä, hetki ennen aamunkoittoa.”
tiesin, että minun on lainattava tämä kirja.

Väreilevässä kaupungissa seurataan viikon ajan joukkoa ihmisiä. Jotkut heistä ovat keskiössä, toiset mainitaan vain muutaman kerran. Onneksi huomasin pian, että henkilöitä on paljon, ja aloin kirjoittaa muistiin nimiä ja ihmisten välisiä suhteita. Paperille tuli loppujen lopuksi noin kuusikymmentä nimeä. Ihmiset esitellään esimerkiksi seuraavasti. Yhden päähenkilön metromatkalla häntä tönäisee japanilaisen näköinen mies, joka pyytää kohteliaasti anteeksi. Muutama luku myöhemmin sama japanilainen tavataan uudestaan ja hänestä tulee paljon esillä oleva hahmo. Kaikki kohtaamiset ja sivuamiset täytyy lukea tarkasti.

Viikon aikana joku kuolee, kun taas toinen valmistelee häitään. Jotkut eroavat ja toisaalla vanhat rakastavaiset löytävät toisensa uudelleen. Monet henkilöistä ovat taiteilijoita, eli kirjailijoita, muusikoita ja kuvataiteilijoita, tai liittyvät jollain muulla tavalla taiteisiin eli ovat taidehistorioitsijoita, galleristeja tai jopa mesenaatteja. Heidän filosofisissa keskusteluissaan pohditaan taiteen suhdetta ’todelliseen’ elämään sekä väärennösten suhdetta aitoihin taideteoksiin.

Parasta on kuitenkin itse Pariisi. Kirja alkaa Saint-Sulpicen aukiolla ja päättyy Seinen ylittävällä Debillyn kävelysillalla. Lukija kulkee henkilöiden mukana ympäri Pariisia. Kävely- ja ajoreitit kerrotaan katu kadulta. Asuntojen sijainnit ja ympäristöt kuvataan. Bulevardit, kahvilat, puistot, kanavat – tästä kirjasta herää kaipuu Pariisiin.
 ”Vaikka Montparnassella vielä sataakin, Montmartrella sade on jo tauonnut. Tai sitten siellä tulee vain toinen pikkukuuro, kuin viimeinen nyyhkäys hymyn jo voitettua, se valuu puista, ränneistä, katonkulmista, raskaista markiiseista alas maahan, joka viime päivinä varastoimansa lämmön takia paikoin höyryää. Sade haipuu kuin verkkaan avautuva verho. France varoo liukastumasta terassillaan, hänelle sateenkaari nousee maasta Montparnassen tornin takaa, piirtää pehmeät värinsä sinertävänharmaalle taivaalle ja sukeltaa maahan sadekuuron huuhtoman, valkean Sacré-Cœurin basilikan takana.”

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki
WSOY 2010 (Aikamme kertojia), 430 s
Suomentanut Lotta Toivanen
Päällyksen kuva©Plugi/Aarre Rinne
Ranskankielinen alkuteos Leurs vies éclatantes 2007

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Wanha kirja: Kotimme on Romulus

Tänään moni bloggaaja kirjoittaa vanhasta kirjasta eli kirjasta, jota ei ole enää kaupoissa myytävänä. Kirjoitan usein muutenkin vanhoista kirjoista, mutta halusin osallistua tähän tempaukseen lukemalla jonkun harvinaisen suomalaisen kirjan. Valitsin Kerttu Juvan lastenkirjan Kotimme on Romulus, joka on ilmestynyt vuonna 1963. Olen saanut kirjan lahjaksi mummoltani joko ilmestymisvuonna tai seuraavana vuonna ja olen tietysti säilyttänyt kirjan. Kirjassa on iloinen Maija Karman piirtämä kansi.

Romulus on moottorivene, eikä sen nimellä ole mitään tekemistä Rooman kanssa. Nimi viittaa kuntoon, jossa vene oli ennen pääsyään kirjan perheen omistukseen. Kahden perheen lapset odottelevat Getassa, että vanhemmat pääsisivät lomalle ja koko porukka Romuluksella Helsinkiin. Vanhempien loma vain viivästyy ja lapset päättävät lähteä matkalle keskenään. Huonojen puhelinyhteyksien ja katkeilevien puheluiden vuoksi he luulevat saaneensa luvan. Matka päättyy jo Turkuun, jonne huolestuneet vanhemmat tulevat lapsia vastaan.

Lapsia on kuusi, neljä tyttöä ja kaksi poikaa. Muut ovat iältään yhdentoista ja kolmentoista välillä, mutta pikkuinen Nenne on vasta seitsemän. Mukana on myös laivakoira Pami. Matka kulkee pienten vastoinkäymisten värittämänä lyhyin päivämatkoin Bomarsundin kautta Turkuun. Välillä tavataan merivartijoita ja saarissa yövyttäessä joko vihaisia tai ystävällisiä asukkaita. 60-luvun kirjassa roolit ovat jakautuneet. Kaksitoistavuotias Lauri ohjaa venettä ja hoitaa moottoria ja tytöt tekevät ruokaa ja hoivaavat Nenneä.

Kotimme on Romulus on ilmestynyt WSOY:n Nuorten toivekirjastossa, jonka kirjat olivat mielestäni nimestä huolimatta lastenkirjoja. En osaa lainkaan arvioida, mitä nykyisiin fantasia- ym. kirjoihin tottuneet lapset tästä pitäisivät. Riittäisikö jännitykseksi kompassin rikkoutuminen, sumuisessa aallokossa ajaminen tai vanhan kärttyisän yksineläjän kadonneen psalmonikan löytäminen (psalmonikka on yksikielinen kannel). Jännittävin hetki oli, kun pässi puski Nennen kalliolta mereen.

Minusta kirja oli viehättävä ja minulle tietysti nostalginen. Luin sen lapsena sentään monta kertaa. Otan tähän loppuun näytteen kirjan alkupuolelta, kun seikkailuun on juuri lähdetty.
”Etukannella makasivat Asta ja Ykka vierekkäin auringossa mutustellen maapähkinöitä, jotka Mumi oli viime tingassa työntänyt Ykan reppuun. Onnenpeikot nojasivat ohjauskatoksen etuikkunaan ja tyttöjen mielestä ne hymyilivät tavallistakin leveämmin. Niistäkin oli hauskaa olla merellä.” 
Lisää Wanhan kirjan arvostuspäivästä voi lukea esimerkiksi Kirjasfääristä.

Kerttu Juva: Kotimme on Romulus
WSOY, Nuorten toivekirjasto 1963, 141 s
Kansi Maija Karma

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Ann Cleeves: Vera - Kuolonkukkia

Ann Cleevesin kirjojen pohjalta tehtyä televisiosarjaa on näytetty Suomessakin. Kirjan kannessa on Vera Stanhopen esittäjä. En katsonut sarjaa, enkä ole aikaisemmin lukenut Cleevesin dekkareita. Kuolonkukkia on ensimmäinen Vera Stanhopen tutkimuksista kertova kirja.

Nuori poika ja vähän vanhempi opiskelijatyttö murhataan. Murhilla on selvästi yhteys toisiinsa. Molemmat uhrit on asetettu dramaattisesti veteen kellumaan ja heidän ympärilleen on siroteltu kukkia. Tapahtumapaikka on sen verran pieni, että murhiin liittyvät ihmiset ovat tavalla tai toisella yhteydessä toisiinsa. On vanhoja koulu- ja opiskelukavereita, entisiä puolisoita, lintubongaajia. Yhteyksiä ilmenee melkein epäuskottavan paljon.

Cleeves on tehnyt Vera Stanhopesta sikäli tyypillisen poliisipäähenkilön, että Vera on omistautunut työlleen, hän on yksinäinen ja alkoholiongelma uhkaa. Toisaalta Cleeves on antanut Veralle epätavanomaisempia ominaisuuksia sekä käytökseen että ulkonäköön. Vera on lihava ja pitää itseään rumana. Hän ei viitsi huolehtia ulkonäöstään ja käyttää ulkoista olemustaan hyväksi kuulusteluissa. Hän korostaa kömpelöä käytöstään ja saa epäillyt aliarvioimaan itseään.
”Pahoittelen, että jouduimme pyytämään teidät tänne juuri ennen illallista”, Vera sanoi. Hän asettui kaikessa rauhassa paikoilleen, pudotti muka vahingossa paperit kassista laskiessaan sen lattialle ja nosti sitä vielä kerran etsiäkseen kynän.
Kuolonkukkia on aika tavanomainen englantilainen perusdekkari. Siinä ei ole mitään erikoista, mutta se sopii hyvin muutaman tunnin ajankuluksi työviikon jälkeen.

Ann Cleeves: Vera - Kuolonkukkia
Karisto 2012, 347 s
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Kannen valokuva Helen Turton
Englanninkielinen alkuteos Hidden Depths 2007

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kuukauden nobelisti Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni

Tunnustan eläneeni on oikea nimi Pablo Nerudan omaelämäkerralle. Hän eli, hän näki ja koki paljon.

Neruda oli runoilija lapsesta lähtien. Hänen ensimmäinen runonsa ilmestyi lehdessä, kun hän oli 14-vuotias ja hänen ensimmäinen runokirjansa julkaistiin, kun hän oli 19-vuotias. Nerudan runous perustui Chilen luontoon, hänen kotiseutunsa luontoon.
Lähelläni kaikki mikä oli ja on edelleen läsnä minun runoudessani: meren etäinen kohina, villien lintujen kirkuna ja rakkaus joka palaa katoamatta kuin muuan kuolematon pensas.”
Luonnon ja rakkauden lisäksi Nerudan runoudessa kuuluu vahvana politiikka. Tunnustan eläneeni herättää halun lukea uudelleen Nerudan runoja. Andien mainingit löytyy kirjahyllystäni.

Neruda seuraa elämäntarinaansa kronologisesti, mutta väliin hän on sirotellut runollisia kuvauksia (Chilen metsät, Lepäävät jumalat, Naamiot ja sota jne.) sekä lyhyitä luonnehdintoja tuttavistaan: César Vallejo, Juan Ramón Jiménez, Rafael Alberti, Paul Éluard, Salvatore Quasimodo, Ilja Ehrenburg, Picasso… Chile on suuri maa, mutta Neruda sattui tuntemaan jo nuorena ensimmäisen chileläisen nobelistin eli Gabriela Mistralin, joka oli tyttölyseon johtajana Nerudan kotikaupungissa Temucossa. Mistral johdatti Nerudan tutustumaan venäläisiin klassikoihin.

Neruda keskittyy elämäkerrassaan työhönsä runoilijana sekä julkiseen toimintaansa kommunistisena poliitikkona. Välillä hän oli kansanedustaja, välillä maanpakolainen. Kuin jännityskertomuksena hän kuvaa pakonsa Chilestä Argentiinan kautta Pariisiin, jonne hän lensi Miguel Ángel Asturiasin passilla. Maanpakoa kesti vuodesta 1949 vuoteen 1952.

Tunnustan eläneeni on myös 1900-luvun historiaa nähtynä vasemmistolaisen taiteilijan silmin. Neruda oli Madridissa Chilen konsulina Espanjan sisällissodan aikaan. Hänelle sota alkoi García Lorcan murhasta. Neruda toimi tasavaltalaisten hyväksi ja hänet erotettiin virastaan. Toisen maailmansodan alkaessa Neruda oli Pariisissa. Maailmansodan jälkeen hän matkusti paljon, kävi monta kertaa Neuvostoliitossa, puristi Maon kättä, tapasi Che Guevaran. Hän kannatti tietysti Salvador Allendea. Tunnustan eläneeni päättyy Pinochetin sotilasvallankaappaukseen.
”Minun kirjoittaessani näitä pikaisia rivejäni vain kolme päivää on ehtinyt kulua niistä sanoinkuvaamattomista tapahtumista, jotka aiheuttivat minun suuren toverini, presidentti Allenden kuoleman.”
Pablo Neruda kuoli vajaa kaksi viikkoa myöhemmin, 23.9.1973.

Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni
Tammi, Keltainen kirjasto 2008, 8. painos, 459 s (1. painos 1975)
Suomentanut Matti Rossi
Päällys Timo Mänttäri
Espanjankielinen alkuteos Confieso que he vivido. Memorias 1974