tiistai 30. joulukuuta 2014

Vuoden 2014 lukemiset paketissa

Perinteiden mukaan kirjoitan näin vuoden lopussa muutamia tilastoja tämän vuoden lukemisistani. Luin 83 kirjaa. Niistä yksi oli lastenkirja, yksi omaelämäkerta, yksi runokirja ja kuusi tietokirjaa. Loput 74 olivat kaunokirjallisuutta ja niistä 28 dekkareita.

24 % kirjoista oli suomalaisia, mikä on minulle tavanomaista. Yllä olevan kuvan osastossa "Muut" on kaksi kirjaa Norjasta, Ranskasta ja Tshekistä ja yksi kirja seuraavista 14 maasta: Belgia, Hollanti, Irlanti, Italia, Sveitsi, Ukraina, Unkari, Venäjä, Kolumbia, Meksiko, Peru, Uruguay, Australia, Japani.

Luin lähinnä suomeksi. Muilla kielillä kirjoja tuli luetuksi seuraavasti: 5 espanjaksi, 3 ruotsiksi, 1 saksaksi ja 1 englanniksi.

57 % kirjailijoista oli miehiä ja 43 % naisia.

Seuraavassa kaaviossa näkyvät kirjojen alkuperäiset ilmestymisvuodet. Vaikka luin vain kaksi vuonna 2014 ilmestynyttä kirjaa, niin painotus on 2000-luvulla. Tuo johtuu suureksi osaksi dekkareista.


Osallistuin muutamaan haasteeseen. Oma ¡Hola! Español -haasteeni alkoi jo edellisenä vuonna ja päättyi huhtikuussa 2014. Koontipostaukseni löytyy täältä. Jo aiemmin päättyi Täällä toisen tähden alla -blogin haaste, jossa luettiin venäläisiä kirjoja. Kesällä luin dekkareita Oksan hyllyllä -blogin haasteeseen. Marraskuussa päättyi Eniten minua kiinnostaa tie -blogin sotakirjallisuushaaste. Koko vuoden kesti Jokken kirjanurkan nobelistihaaste.

Lokakuussa järjestin taas veikkauksen kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajasta. Osallistujia oli enemmän kuin aiempina vuosina.

Vuoden 2014 viisi suosituinta kirjapostaustani olivat:
  1. Richard Ford: Rock Springs
  2. Michael Frayn: Vakoojat
  3. Yasunari Kawabata: Lumen maa
  4. Cormac McCarthy: Menetetty maa
  5. Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni.
Epäilen, että Rock Springsiin päädytään myös hakusanoilla, joilla etsitään jotakin ihan muuta kuin kyseistä kirjaa.

Toivotan tässä samalla kaikille blogini lukijoille onnellista kirjavuotta 2015!


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Olen lukenut jonkin verran Kustaa Vaasan pojista Eerikistä ja Juhanasta, mutta Kustaa II Aadolfista käsitykseni perustui lähinnä Topeliuksen Välskärin kertomuksiin. Mirkka Lappalainenkin mainitsee Välskärin kertomusten vaikuttaneen suomalaisten mielikuvaan Kustaa Aadolfista. Tuo kuva on positiivinen, ja tämä kirja vain vahvisti sitä.

Kirjan mukaan Kustaa II Aadolfin henkilökohtaiset ominaisuudet olivat poikkeuksellisia. Hän oli karismaattinen, loistava puhuja, ”yleensä hyväntuulinen ja ystävällinen”, mutta osasi myös raivostua. Sodassa hän oli liiankin rohkea, mikä koitui hänen kohtalokseen. Pohjolan Leijona ei kuitenkaan ole tavanomainen kuningaselämäkerta, vaan siinä keskitytään Kustaa Aadolfin yksityiskohtaisten vaiheiden sijasta hänen toimintansa vaikutuksiin. Kirjan alaotsikko on kuvaavasti Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632.
”Kaiken ohjenuorana oli yhdenmukaisuus, keskittäminen, yksityiskohtaisten määräysten noudattaminen, kuri ja harmonia. Kaikkein tärkeintä oli aluksi saada kontrolliin ne, jotka käyttivät kuninkaan ja kirkon valtaa kylissä ja pitäjissä: voudit, lainlukijat ja kirkkoherrat.”
Kustaa Aadolfin aikana alkoi Ruotsin ja siinä samalla Suomen kehitys järjestyneeksi yhteiskunnaksi. Oikeuslaitos, uudet kaupungit, kaupankäynti, kaivokset, tieverkko – kuningas oli mukana kaikessa. Hän ei tietenkään toiminut yksin, vaan osasi valita päteviä miehiä ympärilleen.

Pohjolan Leijona on kirjoitettu niin hyvin, että minun kaltaiseni maallikko lukee sitä kuin romaania. Mielenkiinto säilyy koko ajan, vaikka etukäteen voisi ajatella verotuksen ja hallinnon järjestämistä kuvaavien kohtien olevan kuivia. Ei ole mikään ihme, että Mirkka Lappalainen sai kirjasta tämän vuoden Tieto-Finlandian.

Asiantuntevia arvioita ovat kirjoittaneet Suketus ja Juha.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Siltala 2014, 3. painos, 321 s.
Päällyksen kuva Nils Forsberg, graafinen suunnittelu Tuula Mäkiä

tiistai 23. joulukuuta 2014

Frimansson: Pimeyden jäljet ja Fossum: Brott

Kiireiden (ei joulu-, vaan työkiireiden) vuoksi olen lukenut viimeksi kaksi dekkaria. Näiden kielet menivät vielä hieman hassusti, koska luin ruotsalaista Frimanssonia suomeksi ja norjalaista Fossumia ruotsiksi. Kumpikin kirja voidaan luokitella kuuluvaksi genreen psykologinen rikosromaani.

Inger Frimansson: Pimeyden jäljet

Viittäkymmentä lähestyvä Hilja on reppana, joka ei ole päässyt pois isosisko Karlan vallan alta. He asuvat edelleen yhdessä, vaikka Hilja haluaisi omilleen. Nimi Hilja johtuu isästä, joka oli syntyjään suomalainen. Hiljan ja hänen veljensä Kristianin ajatukset ja mieleen nousevat muistot täyttävät kirjan. Molempien haaveissa on lapsuuden ystävä Jenny, josta on tullut kuuluisa näyttelijä ja johon he ovat saaneet yhteyden vuosien jälkeen.

Muun tekstin välissä on lyhyitä katkelmia monta naista raiskanneen miehen kirjoituksista. Lukiessa miettii, kuka kirjan miehistä hän on. Vastaus on lopulta aika selvä, eikä jännitys nouse missään vaiheessa korkealle. Ennemminkin Hiljan surkuhupaisuus alkaa harmittaa.

Kirjan loppu on jokseenkin töksähtävä, mutta pienistä puutteista huolimatta Pimeyden jäljet sopi hyvin ’ajatukset pois töistä’ –luettavaksi.

Karin Fossum: Brott

Alvar Eide on syrjään vetäytyvä hiljainen mies, jolla ei ole ystäviä. Hän on töissä galleriassa ja on erittäin pätevä työssään. Galleriaympäristö on iso plussa tälle kirjalle. Kaksi tapahtumaa muuttaa Alvar Eiden elämän. Kylmänä talvipäivänä galleriaan tulee lämmittelemään nuori tyttö, joka on huumeiden käyttäjä. Samoihin aikoihin galleriaan tulee myytäväksi taulu, joka ei jätä Alvar Eideä rauhaan. Hänestä taulu kuvaa hänen omaa sieluaan.

Tämän kirjan jujuna ovat kirjailijan keskustelut romaanihenkilönsä kanssa. Kirjailija kuvaa, miten romaanihenkilö valtaa hänen ajatuksensa ja vaatii saada elämänsä kerrotuksi.

Aivan sattumalta molemmissa kirjoissa kerrotaan ihmisestä, joka on toisen vallassa. Frimanssonilla on enemmän henkilöitä ja näkökulmia. Fossum keskittyy Alvar Eideen ja onnistuu luomaan teoksen, jonka tunnelma on paljon tiheämpi.

Inger Frimansson: Pimeyden jäljet
Like 2006, 328 s.
Suomentanut Anu Tukala
Ruotsinkielinen alkuteos Mörkerspår 2003

Karin Fossum: Brott
Forum 2007, 275 s.
Ruotsintanut Ulf Örnkloo
Norjankielinen alkuteos Brudd 2006

lauantai 20. joulukuuta 2014

14 nobelistin kirjaa + 1

14 nobelistin kirjaa on Jokken kirjanurkan haaste. Haasteessa oli tavoitteena lukea vuoden 2014 aikana 14 nobelistin kirjaa. Minulle tämä ei ollut varsinaisesti haaste, koska luen muutenkin nobelisteja, mutta listasin joka tapauksessa tänä vuonna lukemani nobelistien kirjat. Niitä kertyi 14+1.
  1. Yasunari Kawabata: Lumen maa
  2. Hermann Hesse: Ystävykset
  3. Mihail Sholohov: Kertomuksia
  4. Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni
  5. Gabriel García Márquez: El coronel no tiene quien le escriba
  6. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
  7. Grazia Deledda: Elias Portolu
  8. Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta
  9. F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä
  10. William Faulkner: Liekehtivä elokuu
  11. Sigrid Undset: Ida Elisabet
  12. Pearl S. Buck: Orjatyttö
  13. John Steinbeck: Tuntemattomalle jumalalle
  14. Pär Lagerkvist: Barabbas
  15. Gabriela Mistral: D'amour et de désolation
Vain 13 naista on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Yritin tuoda esille muutaman heistä (Deledda, Undset, Buck, Mistral).

Minusta on näyttänyt, että aika moni bloggaaja on lukenut tänä vuonna nobelisteja. Haaste oli Jokkelta hieno idea!

tiistai 16. joulukuuta 2014

Leena Krohn: Umbra

”Niin kuin oli olemassa lauseita, jotka eivät olleet totta eivätkä valhetta, ja asioita, jotka olivat olemassa, mutta joita ei suoraan havaittu – kuten äärettömyys –, samoin oli olemassa sielun tosiasioita, joita oli mahdoton ymmärtää. Ne kuitenkin nähtiin. Ne koettiin. Niiden seuraukset olivat kaikkien havaittavissa.”
Nimi Umbra toi minulle mieleen varjon ja kun tarkistin, niin varjoa se tarkoittaakin, latinaksi. Krohnin Umbra on lääkäri, mutta hieman varjon lailla, ilman ystäviä, hän kulkee ja tarkkailee muita.

Umbra on pohtinut äärettömyyttä lapsesta lähtien. Äärettömyyden lisäksi häntä askarruttavat paradoksit Schrödingerin kissasta loogisiin: ”Seuraava lause on totta. Edellinen lause ei ole totta.”

Pienessä kirjassa tapahtuu huomaamatta oikeastaan paljon. Umbralla on poikkeuksellisia potilaita, jotkut jopa surrealistisia. Äärettömyys ja paradoksit ovat kuitenkin keskiössä.

Kiehtova kirja. En edes kuvittele, että ymmärsin sitä, mutta siitä huolimatta Umbraan syventyi lukiessaan harvinaisella tavalla.

Leena Krohn: Umbra
WSOY 1990, 153 s.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

W. G. Sebald: Huimaus

W. G. Sebaldin Huimaus on hämmentävä kirja. Siinä on neljä nimettyä osaa, jotka näennäisestä erillisyydestään huolimatta muodostavat kokonaisuuden. Ensimmäinen ja kolmas kertovat Henri Beylestä (Stendhal) ja Franz Kafkasta. Kahdessa muussa nimeämätön minäkertoja, jota lukija ilman muuta pitää kirjailija Sebaldina, kuvailee matkojaan Wienissä ja Pohjois-Italiassa. Italiassa hän seurailee Kafkaa, joka vietti jonkin aikaa Desenzanossa Garda-järven rannalla.

Tekstin lomassa on mustavalkoisia kuvia lisäämässä dokumentaarisuuden vaikutelmaa. Kuvia on milloin taideteoksista, milloin käsin kirjoitetuista riveistä tai pizzerian laskusta. Jotkut kuvista ovat aitoja, mutta ilmeisesti seassa on väärennöksiä.

Huimauksessa on paljon viittauksia tapahtumiin ja ihmisiin. Osa oli minulle tuntemattomia, esimerkiksi saksalainen runoilija Ernst Herbeck. Lukiessa joutuikin tarkistamaan, keitä ihmiset olivat ja olivatko he ja tapahtumat todellisia. Tästä lukija pääseekin sujuvasti kirjan viimeiseen kertomukseen nimeltään Il ritorno in patria (paluu isänmaahan). Siinä kertoja päätyy vanhaan kotikyläänsä, jota hän kutsuu vain kirjaimella W. Siellä hän keräilee yhteen katkelmia menneisyydestään.
”Mitä enemmän kuvia menneisyydestä minulla on koossa, minä sanoin, sitä epätodennäköisemmältä minusta näyttää, että menneisyys on todella ollut niiden kuvien mukaista, sillä mikään menneisyydessä ei ollut normaalia, enimmäkseen se oli naurettavaa, ja ellei naurettavaa niin sitten kauhistuttavaa.”
Tuolla menneisyydellä on tunnistettavia yhteyksiä, kuten kertojan lapsena tuntemalla metsästäjä Schlagilla Kafkan metsästäjä Gracchukseen.

Sanna piti kirjan alppimaisemista, Kirjavinkeissä Huimausta pidettiin luonnoksena Sebaldin myöhempään tuotantoon.

W. G. Sebald: Huimaus
Tammen Keltainen kirjasto 2011, 240 s.
Suomentanut Oili Suominen
Saksankielinen alkuteos Schwindel. Gefühle 1990

perjantai 5. joulukuuta 2014

Inspiraatiohaaste

Sain Hyönteisdokumentin hdcanikselta ja Kirjasfäärin Taikalta blogeja kiertävän inspiraatiohaasteen. Kiitos! Haasteessa on tarkoitus kertoa, mitkä kolme blogia ovat inspiroivia ja miksi. Aivan mahdottoman vaikea haaste, kuten muutkin ovat todenneet. hdcanis ja Taika kuuluisivat itse tuolle listalle. Nautin Taikan räväköistä jutuista ja hdcaniksen ytimekkäistä arvioista.

Päätin keskittyä sanaan inspiroiva. Kirsin kirjanurkka on ollut minulle kaikkein inspiroivin blogi, koska se oli ensimmäinen blogi, jota seurasin ja josta sain inspiraation aloittaa oman blogin pitämisen. Kirsi lukee paljon dekkareita niin kuin minäkin ja häneltä saan jatkuvasti hyviä lukuvinkkejä.

Jokken kirjanurkan jutut luen lähes aina. Jokke kirjoittaa pitkiä innostuneita arvioita ja tekee yllättäviä kirjavalintoja. Hän on aivan erilainen kirjoittaja kuin itse olen ja ehkä juuri siksi pidän hänen tyylistään niin paljon.

Suketus blogista Eniten minua kiinnostaa tie arvioi kirjoja analyyttisesti perustellen, mutta inspiroivaksi ja valloittavaksi blogin tekee hänen persoonansa näkyminen kirjoituksissa. Lukekaapa vaikka postaus Hyvän sanomisesta!

maanantai 1. joulukuuta 2014

Kuukauden nobelisti Gabriela Mistral: D'amour et de désolation

Löysin tämän pienen ihastuttavan runokirjan vuosia sitten Pariisista. Se on painettu tavalla, jolla minusta voitaisiin painaa kaikki runokirjat: aukeaman toisella sivulla on runo alkuperäiskielellä (tässä siis espanjaksi) ja toisella käännös (ranskaksi). Minun ranskan taidollani ei lueta runoja, mutta espanjaksi uskallan yrittää.

Gabriela Mistral oli chileläinen runoilija. Tässä kirjassa on valikoima hänen runojaan neljästä runokokoelmasta. Eniten runoja on ensimmäisestä ja kuuluisimmasta kokoelmasta Desolación vuodelta 1922. Muut kolme ovat Ternura (hellyys, 1924), Tala (puunkaato, 1938) ja Lagar (puristamo, 1954). Viimeisestä on vain yksi runo Último árbol (viimeinen puu).

Desolación on monimerkityksinen sana, mutta luettuani runot kääntäisin sen epätoivoksi. Desolación-kokoelmassa on rakkausrunoja. Ensin rakkaus on ylimmillään, sitten seuraa pelko hylätyksi tulemisesta ja lopuksi rakastettu tekee itsemurhan. Mistral kirjoitti runot hyvin nuorena. Hänen tuntemansa nuori mies teki itsemurhan, kun Mistral oli vain 20-vuotias. Eri lähteet ovat erimielisiä siitä, olivatko he rakastavaisia vai eivät.

Minun ei pitäisi kääntää runoja, mutta yritänpä kuitenkin. Tässä yksi säkeistö runosta Los sonetos de muerte (kuoleman sonetit).

Sentirás que a tu lado cavan briosamente,
que otra dormida llega a la quieta ciudad.
Esperaré que me hayan cubierto totalmente…
¡y después hablaremos por una eternidad!

Tunnet että vieressäsi kaivetaan määrätietoisesti,
että toinen nukkunut saapuu hiljaiseen kaupunkiin.
Odotan että minut on peitetty kokonaan…
ja sitten puhumme koko ikuisuuden!

Gabriela Mistral kirjoitti rakkaudesta ja luonnosta kuten niin monet muutkin runoilijat. Ensimmäisen kokoelman runot ovat täynnä kaipuuta ja tuskaa. Myöhemmissä runoissa on enemmän luontoa ja historiaa. Niiden ymmärtäminen on vaikeampaa, ei niinkään kielen vaan vieraan kulttuurin vuoksi. Esimerkiksi pitkä runo Cordillera on ylistys Andeille ja siinä on viittauksia inkojen ja mayojen mytologioihin.

Gabriela Mistral sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1945 ensimmäisenä eteläamerikkalaisena. Hänen oikea nimensä oli Lucila Godoy Alcayaga. Pseudonyymin hän valitsi kahden suosikkirunoilijansa eli Gabriele d’Annunzion ja Frédéric Mistralin mukaan. Mistral toimi opettajana ja myöhemmin Chilen konsulina useassa maassa. Konsulina toimi myös Pablo Neruda, johon Mistral oli tutustunut ollessaan opettajana tämän kotiseudulla.

Nobel-palkinnon perusteluissa sanotaan, että Gabriela Mistralin ”lyyrinen runous on vahvojen tunteiden inspiroimaa”. Tämän kirjan runot luettuani voin olla täysin samaa mieltä. Valitettavasti hänen runokokoelmiaan ei ole suomennettu. Yksittäisistä runoista en tiedä.

Gabriela Mistral: D’amour et de désolation
La Différence 1989, 127 s.