torstai 31. joulukuuta 2015

Vuoden 2015 luetut

Vuoden viimeisenä päivänä on aika luoda katsaus luettuihin kirjoihin. Luin tasan 80 kirjaa. Tuota luokkaa luettujen kirjojen määrä on yleensäkin ollut. Kirjoista 48 oli romaaneja (ilman dekkareita), dekkareita oli 24, elämäkertoja 3, runokirjoja 3, lastenkirjoja 1 ja lisäksi 1 vähän vaikeasti määriteltävä, ehkä lähinnä filosofinen teos. Päätän usein, että vähennän dekkareiden lukemista, mutta ei se onnistu, koska ne ovat minun rentoutumiskirjojani.

Kirjojen ilmestymisvuodet ovat alla olevassa taulukossa. Luulen lukevani paljon vanhempaa kirjallisuutta, mutta taulukko näyttää toista. Olen lukenut jopa 4 vuonna 2015 ilmestynyttä kirjaa. Joskus vuoden uutuuksia ei tule luetuksi lainkaan.


Noin neljäsosa kirjoista oli suomalaisia. Osuus tuntuu pysyvän vakiona. Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste nosti Ruotsin lisäksi muutkin Pohjoismaat listalle. Osiossa Muut on kirjoja seuraavista maista: Kanada ja Ranska 3 kappaletta, Hollanti, Puola ja Saksa 2, Argentiina, Italia, Japani, Kreikka, Sveitsi, Unkari, Venäjä ja Viro 1. Lisäksi Elias Canettia en osaa sijoittaa mihinkään maahan. Häntä kutsuisin mieluiten eurooppalaiseksi.


En ole aikaisemmin pitänyt tilastoa siitä, mistä lukemani kirjat ovat päätyneet minulle, mutta nyt selvitin tuotakin. Odotetusti kirjastosta kirjoja on eniten, noin puolet. Ostoksiakin on neljäsosa, arvostelukappaleita muutama. Otsikon "kierrätys" alla on kirjoja eri lähteistä: kirjabloggaajien keskuudessa kiertäviä, ystäviltä lainattuja, kirjaston kierrätyshyllystä, bookcrossingia.


Luin kirjat pääosin suomeksi, mutta 5 kirjaa luin espanjaksi ja yhden kirjan saksaksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kirjailijoista oli miehiä 62,5 % ja naisia 37,5 %, tyypillinen jakautuma. Minulle uusia kirjailijoita oli 47,5 %.

Vuoden luetuimmat kirjapostaukseni ovat olleet:

  1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
  2. Patrick Modiano: Villa Triste
  3. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
  4.  Lionel Shriver: Poikani Kevin
  5. William March: Komppania K
Kirjabloggaajien 1. klassikkohaasteeseen lukemani Alastalon salissa on ollut lukijamäärältään aivan ylivoimainen. Se oli myös minulle itselleni vuoden hienoin lukukokemus.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs on niitä suomalaisia nykykirjailijoita, jonka teoksia en ollut lukenut aikaisemmin. Hertassa minua kiinnosti aihe eli Hertta Kuusinen ja hänen epätavallinen poliittinen elämänsä. Kirja keskittyy Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaustarinaan, joka kulki yli sotavuosien, mutta kyllä tämä on nimensä mukaisesti Hertan kirja.
”Palaan saunalle, sisällä ei ole yhtä kylmä kuin ulkona. Kamiina on tosin jäähtynyt, minä olen jäähtynyt, maa on lumen alla. Annan huopikkaiden olla jalassa, lattia on kylmä. Tekisi mieli juoda lisää teetä, mutten ota. Edessä on vielä pitkä päivä, lounaaksi on muisto eilisestä ruislimpusta, - -”
Talvisodan ajan Hertta ja Leino piileskelivät yhdessä. Jatkosodan aikana Hertta oli vankilassa, ”turvasäilössä”. Sodan jälkeen hän jatkoi aktiivista poliittista toimintaa ja hänet valittiin eduskuntaan.

Hertta on tässä hyvin inhimillinen vahvuuksineen ja heikkouksineen. Hän uskoo aatteeseensa ja on kova tekemään töitä (ei kuitenkaan kotitöitä, niistä huolehtivat äiti ja anoppi). Hän on vapaamielinen ja sosiaalinen ja siskonsa mukaan hyväuskoinen. Suurin suru on poika Juri, jonka Hertta jätti lastenkotiin lähtiessään Suomeen tekemään puoluetyötä ja jonka Hertta luuli tapaavansa pian uudelleen, mutta jota ei nähnyt enää koskaan.

Sodan jälkeen entinen absolutisti ja myöhempi alkoholisti Leino oli ministerinä kahdessa hallituksessa. Köngäs esittää hänet selkärangattomana naisiin menevänä nahjuksena, joka toimi Etsivän keskuspoliisin ilmiantajana. Tällä viikolla (28.12.) Helsingin Sanomissa Köngäs perusteli näkemystään. Tämän tyyppisessä kirjassa romaanihenkilöä ja historiallista henkilöä on mahdoton erottaa toisistaan. Sama koskee tietysti myös Hertta Kuusista, sillä emmehän me voi tietää, mitä hän on oikeasti ajatellut. Joka tapauksessa minusta oli kummallista, että kirjan Hertta Kuusinen olisi rakastunut kirjan Yrjö Leinoon. Vaikka mistä sitä tietää. Sydämen asioita ulkopuolisen on joskus mahdoton ymmärtää.

Hertan ja Leinon lisäksi kirjassa saa äänen Esko Riekki Etsivästä keskuspoliisista ja hänen kauttaan poliittisen kentän toinen ääripää. Luulen, että kirjan kokemiselle on eduksi, jos lukijalla on edes jollakin tasolla tietoa ajankohdan historiallisista tapahtumista.

Kiihkeästä aiheesta huolimatta Hertta on selkeä, hallittu ja rauhallinen kirja. Olen lukenut (minulle epätyypillisesti) peräkkäin kaksi tänä vuonna ilmestynyttä suomalaista romaania, Hertan ja Yöperhosen. Näistä kahdesta Hertan tyyli vetosi minuun enemmän.

Heidi Köngäs: Hertta
Otava 2015, 285 s.
Kannen suunnittelu Anna Lehtonen

maanantai 28. joulukuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen

”Jostain syystä mieleen tulee Valkokenraalin shakkilaudasta anastamani musta nappula. Olenko tehnyt viimeisen ja samalla suurimman virheen elämässäni? Pelannut kuitenkin väärin kierroksin ja nyt elämä on ohitse, ennen kuin alkoikaan. Hahmo lähestyy nopein harppauksin, tunnen pihkan ja pontikan tuoksahduksen. Kuiskaan ääneti syntymättömälle lapselleni, vastoin parempaa tietoani. – Elä pelkää. Kyllä me pärjätään.”
En ole lukenut Kätilöä, joten Yöperhonen on ensimmäinen Katja Ketulta lukemani kirja. Alkuasetelma on varmaan kaikkien kirjallisuutta seuraavien tiedossa. Valkokenraalin 15-vuotias raskaana oleva tytär Irga loikkaa (hiihtää) Neuvostoliittoon. Siellä hän joutuu Vorkutan hiilikaivosten vankileirille. Vuosi on 1937.

Mitä kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen? Kieli. Kieli, jossa on paljon pohjoisen murresanoja, minulle outoja, sekä uusia sanayhdistelmiä ja yllättäviä adjektiiveja. Lukeminenkin oli välillä kiemuraista. Alun lainaus kirjan prologista ei ole tässä mielessä kuvaava. Yöperhosen käännösoikeudet on myyty moneen maahan. Tulee haastetta kääntäjille.

Odotin pelkkää Irgan selviytymistarinaa, mutta Yöperhosessa onkin kaksi aikatasoa. Yhtä paljon kuin Irgasta kerrotaan hänen pojantyttärestään Vernasta, joka on vuonna 2015 Marinmaalla Lavran kylässä. Verna on tullut Lavraan isänsä kutsusta, mutta isä on kuollut, ehkä murhattu, juuri ennen tytön saapumista. Menneisyyden salaisuudet kohtaavat nykyhetken.

Ja onhan kirjassa vielä tämä Vova. Hänestä ei sen enempää, paitsi että hänen osuutensa vei tarinan mielikuvitukselliselle tasolle. Minulle olisivat riittäneet vankileiri ja Marinmaan nykyelämä. Varsinkin luonnonuskomusten kuvaus oli kiehtovaa.

Yöperhonen on ollut tämän vuoden bloggaussuosikkeja. Esimerkiksi Oksan hyllyltä -blogissa on linkkejä muiden kirjoituksiin.

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015, 326 s.
Päällyksen maalaus Eemil Karila
Arvostelukappale

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Luin aikaisemmin tänä vuonna Ohlssonin Daavidintähdet, joka on erinomainen dekkari. Paratiisiuhrit on Fredrika Bergman -sarjan edellinen osa, joten luin nämä kirjat väärässä järjestyksessä. Lukemista tuo ei haitannut.

Yleensä välttelen kirjoja (ja elokuvia), joissa lentokoneet joutuvat vaaraan. Kuitenkin luin Paratiisiuhrit, vaikka tiesin etukäteen, että siinä kaapataan lentokone. Tukholmasta New Yorkiin lentävän koneen WC:stä löytyy heti lähdön jälkeen viesti, että koneessa on pommi, joka räjäytetään, jos Ruotsin ja Yhdysvaltojen viranomaiset eivät toteuta kahta uhkavaatimusta.

Ruotsin turvallisuusviranomaiset ja poliisi yrittävät selvittää, kuka voisi olla uhkauksen takana. Yhteistyö yhdysvaltalaisten kollegojen kanssa kangertelee. Asetelmasta huolimatta jännitys ei nouse odotusten mukaisesti. Kirjassa jahkaillaan ja toistetaan vähän väliä, että aikaa on vähän. Ajan vähyyden olisi varmasti voinut tuoda esille muutenkin kuin sanomalla. Kiireen tuntua ei synny.

Aihe on ajankohtainen. On terroristeja, maahanmuuttoa, käännytyksiä ja ennakkoluuloja, mutta myös ihmissuhdeongelmia ja tunteita. Aineksia on, mutta Paratiisiuhrit oli kuitenkin pienoinen pettymys Daavidintähtien jälkeen.

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit
Suomentanut Pekka Marjamäki
WSOY, Bon-pokkari 2014, 434 s.
Kannen kuva Michael Balderas
Ruotsinkielinen alkuteos Paradisoffer 2012

tiistai 15. joulukuuta 2015

Kirjabloggaajien joulukalenterin 15. luukku

Kuva: Niina T / Yöpöydän kirjat
Kirjabloggaajien joulukalenterin eilisessä luukussa Kaisa Reetta T paneutui joulukorttien historiaan. Huominen luukku aukeaa blogissa P. S. Rakastan kirjoja. Kaikki kalenteriin osallistuvat blogit on listattu Hyönteisdokumentti-blogissa. Tänään aiheena ovat

Lapsuuden joululahjakirjat

Lapsuusjoulujen paras hetki oli, kun lahjojen avaamisen jälkeen pääsi uppoutumaan uuteen kirjaan. Lukeminen jatkui joulupäivänä, koska silloin ei kyläilty. Tapaninpäivänä oli lukutauko. Silloin käytiin mummolassa.

Olen säilyttänyt joululahjakirjani, tai ainakin suurimman osan niistä. Kirjoihin on merkitty vuosi ja joissakin on myös lahjan antajan nimi. Tähän postaukseen olen koonnut kuvia ja pieniä muisteluita lahjakirjoista. Kirjani ovat 1960-luvulta, vanhin vuodelta 1962 ja tuorein vuodelta 1969.


Lasten Runotar oli minulle rakas kirja. Se näkyy kuluneesta kannestakin, mutta sisältä vielä enemmän: olen alleviivannut runoja ahkerasti. Runottaressa on suomalaisia runoja Kantelettaresta alkaen. On Topeliusta, Leinoa, Hellaakoskea, on Kirsi Kunnasta, Yrjö Jylhää, Saima Harmajaa... Iloisia runoja ja vähän surullisempia runoja, mutta ihania kaikki.


Meillä oli kotona äitini Anna- ja Runotyttö-sarjat. Kotikunnaan Rilla ilmestyi suomeksi vasta 1962, joten sitä äidilläni ei ollut. Olen enemmän Runotyttö-ihmisiä, mutta Anna-sarjakin tuli luetuksi moneen kertaan, myös oma Kotikunnaan Rillani. Kaksi muuta kirjaa kuvassa ovat Rauha S. Virtasen Tuntematon Selja ja Luumupuu kukkii. Tuntematon Selja on Selja-kirjoista juuri se, josta en oikein pitänyt sen omituisen aiheen vuoksi. Sen sijaan Luumupuu kukkii oli suosikkejani. Siinä Kati-tyttö pyrkii oppikouluun. Aihe lienee kaukainen peruskoulun kasvateille.


Merja Otavan Kuuvuosi ja oikeanpuoleinen Aila Meriluodon Meidän linna ovat enemmän nuorten- kuin lastenkirjoja. Meidän linnasta olen blogannutkin Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen. Luin tietysti myös poikien kirjoja Tarzaneista alkaen, mutta en yleensä saanut niitä lahjaksi. Suuren Käärmeen luolan antoi minulle veljeni, joka tietysti luki sen myös itse.


Nuorten Toivekirjaston kirjat kuuluivat minun lapsuuteeni. Lisen ja Lotten salaisuutta rakastin. Villin lännen Katin luin myös monta kertaa. Sen sijaan en edes muistanut, että minulla on yksi Astrid Lindgrenin Kalle Blomkvist -kirja.

Villikissa katsoo lasin takaa on lahjakirja vuodelta 1969. Lahjan antaja ei tiennyt, että olin silloin jo siirtynyt toisenlaisiin kirjoihin. Luin Villikissan luultavasti vain kerran, mutta muistelin, että siinä oli erikoinen aihe, ja nyt luin kirjan uudelleen. Ja todella - kirja on varsin poliittinen. Siinä puolustetaan demokratiaa ja vastustetaan diktatuuria. Kirjailija Alki Zei on kreikkalainen ja hän on joutunut välillä lähtemään Kreikasta poliittiseksi pakolaiseksi. Villikissan päähenkilö Melia asuu Samoksen saarella 1930-luvulla. Sivulta 40 löytyi tällainen kohta:
"He [pakolaiset Turkin puolelta] ahtautuivat veneisiin ja laivoihin ja kaikkeen, mikä vain kellui veden pinnalla, ja purjehtivat ulapan yli meidän saarelle turvaan. Satamalaituri oli tulvillaan väkeä. Heillä ei ollut minne mennä ja he nukkuivat taivasalla keskellä katua."
En halua lopettaa kirjoitustani surullisiin tunnelmiin, koska joulu on tulossa ja toivo pitää säilyttää. Otan Lasten Runottaresta Arvid Lydeckenin joulurunon, jonka osasin lapsena ulkoa ja joka saa minut edelleen hyvälle tuulelle.

SAMMAKKOJEN JOULUAATTO

Vanha vaari, lähdeneuvos Kurr-Kurr-Kvaa,
nojatuoliin väsyneenä istahtaa.
Joulukuusi palaa. Mieleen hiipii salaa
joulurauha tuoden myötään joulutunnelmaa.

Vanha muori Raa-Raa tarjottimen tuo.
Kurr-Kurr-Kvaa siihen katsehensa luo.
 Kiitos, hyvä Raa-Raa! Kärpäspaisti on
kaikkein paras jouluherkku vanhan sammakon!

Onko joku joululahjakirjoistani sinulle tuttu? Onko sinulla omia rakkaita joululahjakirjoja?

lauantai 12. joulukuuta 2015

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Tapani mukaan luin tämän viimevuotisen suosikin vasta tänä vuonna, kun sain kirjan lainaksi ystävältäni. En ollut voinut välttyä kuulemasta kirjasta jotakin etukäteen, mutta sen olin ohittanut, että kirjailija on sveitsiläinen ja alkuperäiskieli on englannin sijaan ranska.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on pitkä (pitkitetty) rikosromaani. En osaa sanoa dekkari Keltaisen kirjaston kirjasta. Siinä selvitetään, mitä tapahtui 33 vuotta sitten, kun 15-vuotias Nola Kellergan katosi ja vanha nainen murhattiin. Selvittely alkaa, kun Nolan ruumis löydetään kirjailija Harry Quebertin pihalle haudattuna. Quebertin entinen oppilas ja hyvä ystävä, yhden menestyneen kirjan kirjoittanut Marcus Goldman ryhtyy selvittämään tapausta.

Asiaa vatvotaan edestakaisin kahdeksansadan sivun verran, vaikka ainakin dekkarien lukijalle on alusta asti selvää, mihin suuntaan ollaan menossa. On tässä tietysti aiheena muutakin kuin rikos eli kirjoittaminen ja rakkaus. Sekä Harry Quebert että Marcus Goldman ovat kärsineet valkoisen paperin kammosta ensimmäisen kirjansa ilmestymisen jälkeen. Vanha ajatus kirjailijasta muiden elämän varkaana esiintyy tässäkin.

Suuri ainutkertainen rakkaus, jota kaikki eivät koskaan koe, on kirjan teemoja.
”Ja silloin, sen viisitoistavuotiaan tytön takia tajusin, etten varmaan ollut ikinä ollut oikeasti rakastunut. Ettei monikaan tiennyt, mitä rakkaus on. Että ihmiset oikeastaan tyytyivät pitämiseen, kaivautuivat mitäänsanomattoman elämän leppoisaan vaivattomuuteen tajuamatta, että on ihmeellisiä tunteita, joita ilman elämä ei oikeastaan ole elämisen arvoista.”
Vaikka kirjoitin edellä aika nuivasti, niin Totuus Harry Quebertin tapauksesta on niitä kirjoja, joka vie mukanaan siinä mielessä että kun sen aloittaa, haluaa lukea sen nopeasti loppuun. Ja se kyllä onnistuu, sillä kirja on hyvin nopealukuinen. Luin sen vajaassa viikossa, vaikka juuri sillä viikolla minulla oli tavallistakin vähemmän aikaa käytettävissä lukemiseen.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
Tammen Keltainen kirjasto 2014, 809 s.
Ranskankielinen alkuteos La vérité sur l’affaire Harry Quebert 2012

maanantai 7. joulukuuta 2015

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Synkkä niin kuin sydämeni on psykologinen rikosromaani. On siinä tietysti myös arvoitusta. Kertojana on Aleksi Kivi, jonka äiti katosi, kun poika oli 13-vuotias. Nyt Aleksi on yli 30-vuotias ja uskoo, että äiti murhattiin ja uskoo myös tietävänsä, kuka oli murhaaja. Aleksi hakeutuu olettamansa murhaajan lähipiiriin. Aikatasoja on monta. Eniten liikutaan nykyajassa, mutta katkelmat menneisyydestä, varsinkin ajasta juuri ennen äidin katoamista, johdattelevat kohti ratkaisua.

Kirjan kieli on erilaista kuin rikosromaaneissa yleensä. Se on välillä jopa lyyristä, varsinkin kuvatessaan luontoa. Metaforia on runsaasti. Pidin kielestä. Aleksin työpaikka on kartano meren rannalla. Sään vaihtelu ja meren vaihtuva ilme on taustana Aleksin mielentiloille. Välillä käydään Helsingin öisillä kaduilla ja tunnelmaan tulee Helsinki-noiria. Joissain kohdissa, varsinkin rikkaiden ihmisten kuvauksessa, on vaikutteita kovaksikeitetyistä dekkareista, vaikka Aleksi ei olekaan yksityisetsivä, vaan oman taakkansa kantaja.

Vähän epäuskottava oli juonen rakastumis- tai ehkä paremminkin hullaantumishaara. Sellainen on usein tämäntyyppisissä kirjoissa. Muuten pidin kirjasta. Täytyy lukea Tuomaista lisää.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Like 2014, 302 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2013
Sain kirjan kustantajalta. Kiitos!

tiistai 1. joulukuuta 2015

Kuukauden nobelisti André Gide: Pastoraalisinfonia

Ranskalainen André Gide sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1947. Hänen teoksiaan on suomennettu vain muutama, vaikka hänen tuotantonsa on laaja. Olen lukenut monta vuotta sitten Vääränrahantekijät, josta en muista paljonkaan.

Pastoraalisinfonian minäkertoja on protestanttipappi, joka ottaa huostaansa tätinsä kuoltua ilman holhoojaa  jääneen sokean tytön, Gertruden. Papilla on vaimo ja monta lasta, mutta hän tuntee olevansa velvollinen huolehtimaan huonosti kohdellusta tytöstä. Täti oli vain pitänyt Gertruden hengissä, hän ei ollut edes päässyt liikkumaan ulkona. Papin perheessä Gertrude kehittyy uskomattoman nopeasti. Hän oppii lukemaan sokeainkirjoitusta ja alkaa osoittaa taipumusta omaperäiseen ajatteluun.

Gertrude on myös kaunis ja alusta alkaen lukija tietää, kuinka käy. Papin vaimo huomaa miehensä rakastuneen paljon ennen kuin mies myöntää tunteensa edes itselleen. Vanhemman miehen ja nuoren tytön rakkaus ei ole ainutlaatuinen aihe, päinvastoin, mutta Pastoraalisinfonia tuo suhteeseen uskonnollis-filosofisen näkökulman. Pastori hakee Raamatusta oikeutusta tunteelleen.
”Onko Kristuksen pettämistä, onko evankeliumin vähentämistä tai profanoimista, jos siinä näkee ennen kaikkea menetelmän onnelliseen elämään pääsemiseksi? Ilo, jota meidän epäilymme ja sydäntemme kovuus estävät tuntemasta, on kristitylle pakollinen tila.”
Papin mielestä Gertrude on täydellinen, koska hän on sokea. ”Jos te olisitte sokeita, teissä ei olisi syntiä.” Sen sijaan pastori itse harhautuu jopa olemaan mustasukkainen pojalleen.

Pastoraalisinfonian sisältö syvenee lopussa, kun Gertrude leikataan ja saa näkönsä. Sen jälkeinen ratkaisu ei ole yksinkertainen, eikä sellainen jota olisin osannut odottaa. Ilmaus on kliseinen, mutta sanon kuitenkin, että Pastoraalisinfonia on sivumääräänsä suurempi teos.

Pastoraalisinfoniasta on blogattu mm. Ullan Luetuissa kirjoissa ja Morren maailmassa. Muista Giden teoksista löysin postauksen vain kirjasta Ellei vehnänjyvä kuole blogista Marjatan kirjaelämyksiä.

Kuukauden nobelisti André Gide: Pastoraalisinfonia
Suomentanut Reino Hakamies
Otava 1947, 154 s.
Ranskankielinen alkuteos La Symphonie pastorale 1919

tiistai 24. marraskuuta 2015

Kirjallinen retki Pohjoismaissa - haastekoonti

Anna minun lukea enemmän -blogin haaste Kirjallinen retki Pohjoismaissa alkoi vuosi sitten ja päättyy 2.12.2015. Tämä oli minusta mukava haaste, johon lähdin heti mukaan. Ruotsalaisia kirjoja luen muutenkin, mutta muiden Pohjoismaiden kirjallisuus on tuntemattomampi alue.

Asetin itselleni oman tavoitteen eli pyrin lukemaan jokaisesta neljästä maasta yhden nobelistin kirjan, yhden dekkarin ja jonkun kolmannen kirjan, joka saisi olla mielellään nykykirja. Pääsinkin tavoitteeseeni hyvin ja tulin lukeneeksi kaikista maista vähintään neljä kirjaa, jolla pääsin haasteen ylimmälle tasolle eli kaikkien Pohjoismaiden kirjallisuuden taituriksi. Alla on luettelo lukemistani kirjoista maittain. Ensimmäisenä on nobelisti, viimeisenä dekkari(t) ja välissä muut kirjat.

Hankalimmaksi löytää osoittautuivat tanskalaiset kirjat. Islantilaisiakin löysin helpommin. Luin kuitenkin Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa, jolla on jo jonkinlainen klassikkoasema. Nykykirjat eivät olleet mitään täysosumia, lukuun ottamatta Anne Swärdin kirjaa Kesällä kerran, josta pidin kovasti. Nobelisteihin osui pohjanoteeraus kaikkina aikoina lukemistani Nobel-kirjailijoiden teoksista eli Verner von Heidenstamin Kansa ja sen kuninkaat. Dekkareista paras oli Ohlssonin Daavidintähdet.

Islanti
  1. Halldór Laxness: Maan valo
  2. Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon
  3. Einar Kárason: Revontulet
  4. Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki
Norja
  1. Knut Hamsun: Valitut teokset II
  2. Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot
  3. Lars Saabye Christensen: Malli
  4. Karin Fossum: Brott
  5. Unni Lindell: Hunajasyötti
Ruotsi
  1. Verner von Heidenstam: Kansa ja sen kuninkaat
  2. Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä
  3. Anne Swärd: Kesällä kerran
  4. Arne Dahl: Mörkertal
  5. Inger Frimansson: Pimeyden jäljet
  6. Inger Frimansson: Alastomien naisten saari
  7. Anna Jansson: Tuhopolttaja
  8. Kristina Ohlsson: Daavidintähdet
  9. Viveca Sten: Sisäpiirissä
Tanska
  1. Henrik Pontoppidan: Onnen poika
  2. Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa
  3. Sven Hassel: Tuhotkaa Pariisi!
  4. Jussi Adler-Olsen: Pullopostia

lauantai 21. marraskuuta 2015

Jussi Seppänen: Kymmenottelu

Jussi Seppäsen Kymmenottelun luvut on nimetty yleisurheilun kymmenottelun mukaan ja seuraavat toisiaan ottelujärjestyksessä. Kirja ei kuitenkaan kerro kymmenottelusta, vaan lyhyet luvut ovat tuokiokuvia ihmiselämästä. Toki muutama urheilija mainitaan ihan nimeltä.

En tiedä, millä nimellä kuvaisin näitä kertomuksia. Novelleja? Pakinoita? Jotkut ovat hauskoja, jotkut surkuhupaisia ja jotkut absurdeja. Pidin Seiväshypystä, jossa portaita väärään suuntaan (ylöspäin) lakaiseva siivooja saa hänet junasta nähneen miehen uskomaan, että voi omalla tahdollaan ohittaa fysiikan lait. Mies päätyy kiipeämään kauppakeskus Sellon valomainoksia pitkin kaiken yläpuolelle.

Kaikki lajit eivät ole yhtä hauskoja. Keihäänheiton alamääreenä on Kuusi kertomusta kivusta. Keihäänheitto tekee kipeää, ja niin tekevät avioero ja vanhempien kuolemakin. 1500 metriä voi viedä hengen, mutta seitsemänkymppiset miehethän ovat jo lähellä elämän loppusuoraa.

Aika erikoinen kirja. Luin sen hyvin nopeasti, mieheltäni kirja jäi kesken. Mari A piti Kymmenottelua piristävän erilaisena. Hennasta kirja oli tiivis ja kaunis kokonaisuus täynnä yllätyksiä. Kymmenottelu oli HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaanakin.

Luvun Kuulantyöntö eli Kuusi tarinaa rumuudesta  kolmas työntö Löppöne päättyy näin:
”Löppöne kuoli sittemmin. Se jäi junan alle Kauhavalla ennen kuin ehti täyttää 35 vuotta. Me pidetään vuosittain gaala, jossa jaetaan Löppöne-kiertopalkintoa vuoden eniten vaivaa vaatineesta vittuilusta. Ja vaikka Karvonen kerran sai minut kuntotarkastuspaperit väärentämällä perumaan talokaupat, säilyy Löppösen mulkkujuttu sarjassa ylittämättömänä saavutuksena.”

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
WSOY 2015, 171 s.
Sain kirjan kustantajalta. Kiitos!

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Soininvaaran Toinen peto Miki-kirjana

Tässä kirjassa minua kiinnosti eniten formaatti. Otava julkaisee Miki-kirjoja, jotka ovat hyvin pieniä ja kevyitä. Sen tekee mahdolliseksi ohut paperi, ”virsikirjapaperi” kuten eräs tuttavani sanoi. Paperi on niin ohutta, että se melkein näkyy läpi niin kuin yllä olevasta kuvasta näkyy. Tällainen kirja on kätevä mukana kuljetettavaksi. Tekstikin on yllättävän suurta. Monessa pokkarissa olen tavannut paljon pienempää fonttia. Miki-kirjan kannet ovat kovat, vaikkakin ohuet. Oikeastaan ainoa asia, mikä häiritsi lukemista oli, että ohuita sivuja pyrki kääntymään useampia kuin yksi kerrallaan.

Sitten itse kirjaan. Taavi Soininvaara kirjoittaa trillereitä. Toinen peto kuuluu Ratamo-sarjaan, jota en ole lukenut aikaisemmin. Suojelupoliisin ylitarkastaja Arto Ratamo palaa pitkältä sairauslomalta töihin ja huomaa joutuvansa lähes syrjäytetyksi. Sattuu kuitenkin niin, että hänen selvitettäväkseen tullut vähäpätöiseltä näyttänyt juttu onkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Toinen peto on rakenteeltaan tyypillinen trilleri. Siinä on kovasti toimintaa muutaman päivän aikana ja toiminta laajenee ulkomaillekin. Trillereihin kuuluvat myös tavalliset ihmiset, jotka joutuvat keskelle tapahtumia ilman omaa syytään. Tässä sellaisia ovat ydinfyysikko ja iäkäs katolilainen pappi. Itsepäinen toimittaja ja yksinäisenä sutena toimiva arvoituksellinen tappaja ovat myös trilleriaineistoa. Toiseen petoon tuli ajankohtaisuutta maahanmuuttajien hyväksikäytöstä ja rikosten poluille erehtyneistä suomalaisista poliiseista.

Pidän enemmän perinteisistä dekkareista kuin trillereistä, mutta kyllä tämän ajankulukseen luki.

Taavi Soininvaara: Toinen peto
Otava 2014, Miki-laitos, 733 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2013
Sain kirjan kustantajalta. Kiitos!

perjantai 13. marraskuuta 2015

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia

”Hän saattoi nähdä itsensä istumassa kivirappusilla kirsikoita syömässä ja katsomassa kuinka joku mies nousi rappusia paketti sylissä. Hän ei ole koskaan nähnyt niitä portaita, eikä sitä miestä, mutta hetken ne tuntuvat osalta hänen toista elämäänsä, elämää joka on yhtä pitkä ja monimutkainen ja outo ja ikävä kuin tämäkin.”
Alice Munro on sijoittanut novelliensa tapahtumat kanadalaiseen pikkukaupunkiin nimeltä Carstairs. Aikaskaala on pitkä, 1850-luvulta nykyaikaan. Aluksi Carstairs oli tuskin olemassa, jonkin aikaa se kukoisti pianotehtaan ympärillä ja lopulta tehdas meni konkurssiin. Tehtaan omistajasuvun jäseniä on novelleissa suuremmissa ja pienemmissä rooleissa.

Carstairsin kaupunki on kuitenkin vain sivuosassa. Munron novellit kertovat naisista, elämästä ja naisten tekemistä ratkaisuista. Tämän kokoelman naiset kaipaavat usein omasta elämästään toiseen, vaihtoehtoiseen elämään. Tai ainakin ajattelevat sitä, kuten alun lainauksen Maureen, joka on niminovellin Julkisia salaisuuksia päähenkilö.

Munron teksti on kaunista ja kevyttä. Hänen novellinsa saattaa näyttää onnellisen elämän kuvaukselta, mutta aina on jotain, jotain salaista, jotain yllättävää, joskus jotain pahaa. Ensimmäisessä novellissa Tuulentupia korostuu edellä mainitsemani kaipaus, kun kirjastonhoitaja Louisa ei tapaa koskaan miestä, jonka kanssa oli kirjeenvaihdossa ensimmäisen maailmansodan aikana. Tuulentupia onkin suosikkini näistä kertomuksista.

Novellit puhuvat elämästä niin vahvasti, että en pystynyt lukemaan niitä pitämättä taukoa jokaisen jälkeen. Kertomukset jäivät askarruttamaan mieltä pitkäksi aikaa.

Tekstistä voisi poimia useita painavia lauseita, mutta kirjoitan tähän yhden, joka sai minut hymyilemään:
”Sillä mitä muuta miehen kanssa eläminen oli jos ei hänen hulluudessaan elämistä?”
Julkisia salaisuuksia ovat arvostaneet myös muun muassa Suketus, Maria ja susar.

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammen Keltainen kirjasto 2013, 327 s. (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1995)
Englanninkielinen alkuteos Open secrets 1994

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Hämeen-Anttila, Arhippa ja Pakkanen 2014

Otsikossa ei ole virhe, vaan olen tänä vuonna lukenut Virpi Hämeen-Anttilan, Outi Pakkasen ja Pirkko Arhipan viime vuonna ilmestyneet rikosromaanit. Kokosin niiden lyhyet arviot samaan kirjoitukseen.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Olen lukenut pari Virpi Hämeen-Anttilan romaania, mutta en oikein innostunut niistä. En myöskään ole historiallisten dekkareiden ystävä. Odotukseni eivät olleet korkealla, mutta Yön sydän on jäätä olikin positiivinen yllätys. Parasta kirjassa on ajankuva. 1920-luvun Helsinki tuntuu todelliselta ja elävältä. Ajatukseni kulkivat jopa Mika Waltarin suuntaan. Tapahtumien taustalla tuntuvat myös ajan poliittiset virtaukset. Päähenkilö on sisäministeriön virkamies Karl Axel Björk, joka auttaa työnsä ohessa ystäväänsä ylikonstaapeli Martti Ekmania murhatutkimuksissa. Björk on ulkonäöstään ja vaatetuksestaan huolehtiva herrasmies, joka vetää naisia puoleensa ja jonka sukutaustassa sekä omissa vanhoissa tekemisissä on epäselvyyksiä. Muuten mukavassa kirjassa oli yksi asia, joka häiritsi lukemistani pahasti. Jostain syystä sivistyneen Björkin ajatellessa muita ihmisiä, Hämeen-Anttila käytti pronominin hän sijasta pronominia se.
”Martti vierasti romanttisuutta ja kosiskelua. Björk oli huomannut, että hänen ystävänsä muuttui tätä nykyä suolapatsaaksi sellaisten naisten seurassa, joista se oli kiinnostunut. Hyvä kun se sai sanotuksi yhden sanan. Muuhun hameväkeen se suhtautui kohteliaasti, asiallisesti, mutta hiukkasen alentuvasti.”
Minun kielikorvani ei pitänyt.

Pirkko Arhippa: Parhain sä oot

Pirkko Arhipan kirjoja tulee luetuksi välipaloina, kun tarvitsen jotakin kevyttä. Olen lukenut monta Arhipan dekkaria. Parhain sä oot ei valitettavasti ollut parasta Arhippaa. Komisario Varpu Ahava ja työtoverinsa Tiia Vuoristo tutkivat murhaa Arhipan omalla maaperällä eli Naantalissa. Uhri on eronnut yksinhuoltajaäiti, joka oli miesten suosiossa. Ex-mies, tämän uusi kumppani, ex-appivanhemmat ja jopa sosiaalityöntekijä ovat mahdollisia syyllisiä. Ainekset ovat sinänsä hyvät, mutta en ole ennen lukenut dekkaria, jossa jännityksen vie pois – enpä sanokaan mikä, jos vaikka joku muukin sattuisi kirjan lukemaan.



Outi Pakkanen: Marius

Outi Pakkasen kirjoja olen myös lukenut paljon. Marius eroaa muista Pakkasen kirjoista esimerkiksi siinä, että graafikko Anna Laine ei ole mukana. Minäkertoja on nainen, jonka nimeä ei sanota. Hän on Berliiniin muuttanut toimittaja, joka saa työtarjouksen entiseltä työnantajaltaan Suomesta. Hänen pitäisi kirjoittaa juttusarja Mariuksesta, julkkiksesta, joka on juuri kuollut hämärissä olosuhteissa. Toimittaja itse on asunut yhdessä Mariuksen kanssa vuosia sitten. Kun hän palaa Helsinkiin ja asettuu asumaan Klaus K:hon, kirja muuttuu haahuiluksi pitkin Helsinkiä. Mitään ei tapahdu, ajellaan vain päämäärättömän tuntuisesti pitkin katuja ja tavataan muutama Mariuksen elämään liittynyt henkilö. Tämän sanoo toimittaja itsekin:
”Ylitin kadun ja lähdin kiipeämään mäkeä ylös. Olin jo ehtinyt Freesenkadun puoleen väliin, ennen kuin pysähdyin kysymään itseltäni, minne oikein kuvittelin olevani menossa.
En minä tiedä, vastasin. Jonnekin vaan, lisäsin epämääräisesti.”
Kirjan lopussa kyllä selviää, mistä on kysymys. Syy on sinänsä ovela, mutta lukija ehtii kyllästyä, ennen kuin sinne asti päästään.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Otava 2014, 349 s.

Pirkko Arhippa: Parhain sä oot
Kustannus-Mäkelä 2014, 212 s.

Outi Pakkanen: Marius
CrimeTime 2014, 232 s.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Kuukauden nobelisti Elias Canetti: Pelastunut kieli

”Vanhempani puhuivat minulle saksaa, mistä minun ei pitänyt ymmärtää mitään. Meille lapsille ja kaikille sukulaisille ja ystävillemme he puhuivat espanjaa. Se oli varsinainen kanssakäymisen kieli; tosin se oli vanhanaikaista espanjaa, jota olen sitten myöhemminkin kuullut ja jonka taitoa en ole koskaan menettänyt. Ne maalaistytöt, joita meillä oli kotona, osasivat ainoastaan bulgariaa, ja ilmeisesti olen oppinut sitä pääasiassa heidän kanssaan.”
Pelastunut kieli on Elias Canettin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Se kattaa vuodet 1905-1921 eli lapsuuden 16-vuotiaaksi saakka. Noiden vuosien aikana Canetti asui kuusi vuotta Bulgariassa, kaksi vuotta Englannissa, kolme vuotta Wienissä ja viisi vuotta Sveitsissä, Zürichissä. Kun ottaa huomioon vaihtuvat asuinpaikat ja alun lainauksessa kuvatut perheessä käytetyt kielet, niin ei ole mikään ihme, että kielet ovat Canettin kiinnostuksen kohteita hänen muussakin tuotannossaan. Kirjansa hän kirjoitti saksaksi.

Elias Canetti oli varakkaan juutalaisperheen poika. He kuuluivat spanjoleihin eli satoja vuosia aikaisemmin Espanjasta karkoitettuihin juutalaisiin. Kieli oli kuitenkin säilynyt.

Canettin isä kuoli yllättäen, kun poika oli vasta 8-vuotias. Hän oli ollut isän poika. Suhde äitiin oli etäinen. Isän kuoltua äitisuhde muuttui tiiviimmäksi, mutta pysyi vaikeana. Jo isä oli herättänyt pojan kiinnostuksen kirjoihin ja kulttuuria arvostanut äiti kasvatti pojasta kriittisen, mutta eläytyvän lukijan. Äidin kasvatusmenetelmät olivat nykyajasta katsottuna joskus outoja, esimerkiksi tapa, jolla hän opetti pojalleen saksaa. Se oli varsinainen muutaman kuukauden mittainen pikakurssi.

Canetti kirjoittaa aidosti lapsen mielenliikkeistä. Tuntemukset ovat ristiriitaisia, eivätkä aina auvoisia edes pienellä lapsella. Aikakausi on sotaisa, siihenhän sisältyy ensimmäinen maailmansota. Vaikka Canettin perhe on etuoikeutettu, niin ympäröivän maailman kuohunta tuntuu taustalla. Juuri sodan vuoksi perhe muutti Zürichiin. Kirja keskittyy kuitenkin Canettin sukuun, hänen suhteeseensa äitiin ja kasvamiseen kirjailija-alkioksi. Kun hyvä kirjailija, jolla on niin erikoinen tausta kuin Canettilla, tekee omaelämäkerran, syntyy erinomaista kirjallisuutta.

Jokken kirjanurkassa on kirjoitus koko trilogiasta, jonka seuraavat osat ovat Soihtu korvassa ja Silmäpeli.

Elias Canetti: Pelastunut kieli
Suomentanut Kyllikki Villa
Tammen Keltainen kirjasto 1984, 360 s.
Saksankielinen alkuteos Die gerettete Zunge. Geschichte einer Jugend 1977