torstai 26. helmikuuta 2015

Leon de Winter: God's Gym

Ostin tämän hollantilaisen kirjan Amsterdamista hiihtolomaviikon matkallani. God’s Gym on rakenteeltaan kummallinen. Siinä on prologi, jossa kerrotaan, mitä tapahtui ja miksi. Käsikirjoittaja Joop Koopmanin tytär Miriam kuolee liikenneonnettomuudessa 17. syntymäpäivänään. Sen jälkeen kirja jää junnaamaan paikalleen. Kerrotaan uudelleen tarkemmin, mitä tapahtui. Koopmanin ajatuksissa käydään läpi hänen lyhyttä avioliittoaan ja elämää tytön yksinhuoltajana.

Onnettomuuden aikoihin Koopmanin elämään astuu uusia (osin kaukaa ennestään tuttuja) ihmisiä. Lukija jää odottamaan, että kohta tapahtuu jotakin, mutta oikeastaan mitään ei tapahdu.

Nimi God’s Gym ei tarkoita ihan sitä, mikä tulee ensimmäisenä mieleen. God on lyhenne Godzillasta. Godzillaksi kutsutaan kuntosalin omistajaa, joka on suuri musta mies, entinen karatemestari. Hän on niitä ihmisiä, jotka astuvat osaksi Koopmanin elämää. Koopman on syntyjään hollantilainen juutalainen, mutta asuu Los Angelesissa. Miriamin kuolinpäivänä häntä tulee tapaamaan entinen koulukaveri, joka on muuttanut Israeliin ja on (ehkä) vakooja. Vähän ajan kuluttua ilmestyy Koopmanin ensirakkaus ja serkku Linda, joka on kääntynyt buddhalaiseksi. Hänen mukanaan kulkee tiibetiläinen munkki, jonka esiintymisen syy selviää kirjan lopussa. Koopman ystävystyy myös hollantilaisen, mutta marokkolaistaustaisen islaminuskoisen miehen kanssa. Ehkä noissa eri uskonnoissa on toinen syy kirjan nimeen.

Jostain syystä tätä kirjaa myydään jännityskirjana. Jännitystä siinä ei ole lainkaan, vaikka sivujuonteena on pieni rikosjuttu. God’s Gym kertoo elämän sattumanvaraisuudesta ja Koopmanin toipumisesta tyttärensä kuoleman jälkeen, eli vakavista asioista.

Sen verran tässä Los Angelesissa tapahtuvassa kirjassa on hollantilaisuutta, että Koopman kulkee joskus polkupyörällä. Siksi alkuun liittämäni kuva, jossa on polkupyöräpysäköintiä Haagissa.
”Joop Koopman had taken his Dutch bicycle out of the shed, greased the chain, pumped the tires, and had bicycled to the First Motor Inn, a motel on Santa Monica Boulevard. The big black trainer in Miriam’s gym had advised him to move more. It had been harder than he had anticipated.”

Leon de Winter: God’s Gym
Kääntänyt Jeannette K. Ringold
The Toby Press 2009, 312 s.
Hollanninkielinen alkuteos God’s Gym 2002

lauantai 21. helmikuuta 2015

Tessa de Loo: Taivasvuode

”Hautasin tänään isäni Pestissä. Kenenkään huomaamatta poimin sorakiviä viereiseltä haudalta ja heitin tuoreelle mullalle. Seisoin paikoillani niin kauan, että näin keltaisen kastanjanlehden leijailevan ilmassa ja putoavan maahan isän jalkopäähän. Jalkopäähän.”
Lainasin hollantilaisen Tessa de Loon kirjan Taivasvuode matkalukemiseksi Amsterdamiin. Taivasvuode ei ole kuitenkaan Amsterdam-kirja, vaikka tapahtuu siellä osittain. Ihmisten pään sisäiset tapahtumat ovat Taivasvuoteessa tärkeämpiä kuin ulkoiset. Amsterdamia enemmän liikutaan Budapestissa, sekä nykyisessä että vanhassa kaupungissa.

Nimi Taivasvuode tulee siitä, että juutalaistyttö Kata (toinen päähenkilöistä) maalasi opiskeluaikanaan Stefanin (se toinen päähenkilö) asunnon kattoon taivaan pilvineen. Taivasta oli hyvä katsoa vuoteessa maaten. Stefaniin henkilöityy kirjan tärkeä kysymys: miten ihmistä ja hänen elämäänsä muuttaa tieto tai luulo omasta alkuperästä? Stefanin kohdalla vaihtoehdot ovat toisen maailmansodan ajalta, hänen isänsä voi olla saksalainen valloittaja tai hollantilainen, saksalaisilta piileskellyt juutalainen.

Taivasvuoteen teksti on kaunista. Se näkyy jo kirjan alusta, josta alkuun ottamani lainaus on. Muutenkin kirja on pieni ja kaunis. Pieneen sivumäärään on mahdutettu mitenkään ahtamatta kolmen sukupolven historia. Onhan näitä samantapaisia kertomuksia kirjoitettu paljon, mutta hyvällä tarinalla on aina oma viehätyksensä, niin Taivasvuoteellakin.

Tessa de Loo: Taivasvuode
Suomentanut Anita Odé
Karisto 2003, 135 s.
Kannen maalaus Isaak Lewitan
Hollanninkielinen alkuteos Een bed in de hemel 2000

perjantai 20. helmikuuta 2015

Kirjakaupassa Amsterdamissa

Kävin hiihtolomaviikolla Hollannissa ja siellä tietysti kirjakaupassa (muissa kaupoissa en käynytkään). Amsterdamissa on Waterstone's, mutta menin mieluummin hollantilaiseen kauppaan. Scheltema on tosi vanha kuten kyltistä näkyy.
Ylimmässä kuvassa on kymmenen tämän hetken myydyintä kirjaa. Kirjojen nimet eivät näy tuosta kuvasta, mutta ykkösenä on Erik Jan Harmensin Hallo muur. Muutenkin painotus on hollantilaisessa kirjallisuudessa, mutta joukossa ovat myös David Nicholls ja David Mitchell.

Kysyin hyvin ystävälliseltä myyjältä, kuka on nykyisin suosituin hollantilainen kirjailija ja vastaus oli Herman Koch. Yritin etsiä luettavakseni hollantilaista kirjailijaa, joka on suosittu, mutta jota ei ole käännetty suomeksi. Koch ei siis käynyt. Englanninkielinen käännös piti olla olemassa, koska hollantia en osaa. Myyjä esitteli minulle kaupan englanninkielisen osaston, jossa oli omilla hyllyillään englanniksi käännettyjä hollantilaisia kirjoja. Hän valitteli, että niitä ei ole paljon. Tuttu tilanne pienellä kielialueella. Hän suositteli minulle muutamaa ja valitsin Leon de Winterin romaanin God's Gym. Siitä myöhemmin, kun saan sen luetuksi.

torstai 12. helmikuuta 2015

Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot

Nikolaj Frobenius oli minulle ennestään tuntematon norjalainen kirjailija. Pelon kasvojen suosituksena oli, että se on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa. Muita Frobeniuksen kirjoja ei ole suomennettu, vaikka hän on julkaissut useita romaaneja. Ehkä Pelon kasvot ei myynyt tarpeeksi. Luettuani kirjan en ihmettelisi tuota, vaikka Pelon kasvot ei olekaan huono kirja. Se ei vain ole kovin sytyttävä.

Pelon kasvojen aiheena on Edgar Allan Poen ja Rufus Wilmot Griswoldin välinen vuosia kestänyt riitely. Minun piti heti tarkistaa, oliko Griswold todellinen henkilö. Ja kyllähän hän oli, kriitikko ja toimittaja. Hän julkaisi useita yhdysvaltalaisen kirjallisuuden antologioita. Poen ja Griswoldin riidatkin olivat todellisia. Poen mielestä Griswold otti runoantologiaansa liian vähän hänen runojaan. Lisäksi Griswold seurasi Poeta erään lehden toimittajana ja hänelle maksettiin parempaa palkkaa. Riidan aiheita löytyi.

Aika erikoinen aihevalinta norjalaiselta kirjailijalta. Toki aihe laajenee yleisemmäksi eli kirjallisten piirien kateuteen ja selkään puukotukseen (sikäli kuin sellaista on laajalti; en tiedä, kun en kuulu kirjallisiin piireihin). Kirjallisuuden merkitystä käsitellään Poen kertomusten tarkoituksen kautta. Griswold ei voinut ymmärtää sen tyyppistä kirjallisuutta, jota Poe edusti. Lukijalle on eduksi, jos tuntee Poen tuotantoa. Ainakin Rue Morguen murhat olisi hyvä olla luettuna.

Poen tekstien inspiroimana Pelon kasvoissa esitetään seuraava kysymys:
”Kumpi tulee ensin: kirjallisuus vai todellisuus? Kumpi tulee ensin: murha vai murhan kuvaus? Kumpi tulee ensin: pelko vai sitä kuvaava lause?”
Pelon kasvoissa on myös varsin negatiivinen käsitys, jonka mukaan kaikilla ihmisillä on oma piinahenkensä. Poella se oli alkoholi ja Griswoldilla Poe. Molempia piinaajia kirjassa personoi Poen kasvattivanhempien entinen orja Samuel, joka oli albiino, eikä siksi kuulunut mihinkään joukkoon.

Tästä kirjasta saan toisen norjalaispisteen Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammen Keltainen kirjasto 2009, 385 s.
Norjankielinen alkuteos Jeg skal vise dere frykten 2008

lauantai 7. helmikuuta 2015

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki

”Oli tammikuun puoliväli. Talvi oli ollut ihan siedettävä vuoden vaihteeseen asti, mutta sitten oli selvästi alkanut kylmetä. Maa oli roudassa ja pohjoistuuli vinkui ja ulvoi kerrostalojen ympärillä. Tuuli pöllytti lunta ympäriinsä. Se kasaantui sinne tänne kinoksiksi, joiden päältä hienorakenteisin lumi pyyhkiytyi taas eteenpäin. Pohjoisnavalta puhkuva tuuli pureutui kasvoihin ja tunkeutui vaatteiden läpi luihin ja ytimiin.”
Arnaldur Indriðasonin kirjojen Islanti ei ole mikään tarunhohtoinen satujen saari. Hänen miljöötään ovat Reykjavikin reuna-alueiden kerrostalolähiöt, joissa asuu huonosti palkatuissa töissä puurtavia yksinhuoltajia ja muuta parempiosaisten hyljeksimää väkeä. Ongelmia on. On alkoholismia, on psyykkisiä ongelmia, on pikkurikollisuutta. Talvikaupungissa tähän lisätään vielä rasismia.

Kymmenvuotias poika löydetään puukotettuna jäiseltä pihalta. Hänen äitinsä on thaimaalainen ja isä islantilainen. Vanhemmat ovat eronneet. Poliisit Erlendur, Elínborg ja Sigurður Óli joutuvat kuulustelemaan lapsia murhaa selvittäessään.

Erlendur kokee tämän jutun vieläkin raskaammin kuin yleensä. Jo lapsen murha sinänsä on kammottava, mutta hänellä on taustalla pikkuveljensä kuolema lumimyrskyssä. Siitä hän ei ole päässyt koskaan yli. Talvikaupunki on neljäs lukemani Erlendur-dekkari. Niissä kaikissa pikkuveljen katoaminen on jollakin tavalla mukana, ehkä joskus liikaakin, koska se alkaa tuntua toistolta. Talvikaupungissa Erlendurilla on tutkittavana pikkupojan murhan ohella erään naisen katoamistapaus, joka sotkee tutkimuksia, koska Erlendur tekee vääriä oletuksia. Kaikenlaiset katoamiset ovat hänen päähänpinttymänsä.

Arnaldur Indriðasonin kirjat ovat rikosromaaneina aivan hyviä, mutta kovin ankeita.

Talvikaupungista saan ensimmäisen islantilaisen kirjan Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki
Suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2008, 302 s.
Islanninkielinen alkuteos Vetrarborgin 2005

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Kuukauden nobelisti Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Minun kansani, minun rakkaani on orjuudesta vapauteen paenneen Sethen tarina 1800-luvulta. Sethen ohella muita vahvoja naisia ovat hänen anoppinsa Baby Suggs ja tyttärensä Denver. Ja sitten on mystinen Rakkain (Beloved), joka on Sethen vuosia sitten kuollut, mutta nyt palannut tytär, tai huijari, tai kuvitelmaa, miten kukin haluaa uskoa.

Tapahtumat eivät etene kronologisesti, vaan niitä avataan pikku hiljaa: Sethen pakomatka, mikä sai hänet pakenemaan, mitä tapahtui tilan muille orjille, ja lopulta se tärkein, miten Rakkain kuoli.

Orjia pidettiin lähes eläiminä. Oli joitakin melkein inhimillisiä valkoisia, kuten Sethen ensimmäinen isäntä, mutta heidänkin orjiltaan puuttui vapaus. Sethe oli valmis äärimmäisiin tekoihin pelastaakseen lapsensa.
”Että kuka tahansa valkoinen voi ottaa ihmisen koko olemuksen mihin tahansa tarkoitukseen mikä vain mieleen juolahti. Ei vain teettääkseen työtä, tappaakseen tai silpoakseen, vaan tahratakseen. Voi tahrata ihmisen niin pahoin ettei tämä enää jaksanut pitää itsestään. Tahrata ihmisen niin pahoin että tämä unohti kuka oli eikä pystynyt enää saamaan sitä mieleensä. Ja vaikka hän, Sethe, ja moni muu oli kokenut sen ja päässyt sen yli, hän ei ikinä voisi antaa sellaista tapahtua omilleen.”
Minun kansani, minun rakkaani on hieno ja lukijaa syvältä koskettava kirja. Orjuuden ajoista ei loppujen lopuksi ole kovin kauan ja seuraukset näkyvät monella tavalla vieläkin.

Toni Morrison on niitä kirjallisuuden nobelisteja, joka oli suosittu jo ennen palkitsemistaan vuonna 1993. Hänen kirjojaan oli suomennettukin monta ja suomentamista on jatkettu. Olin lukenut aiemmin vain Jazzin, jonka tyyli ei oikein sopinut minulle, ja Morrisonin lukeminen jäi siihen. Minun kansani, minun rakkaani muuttaa nyt suhtautumistani.

Näin suositun kirjailijan teoksista löytyy paljon blogikirjoituksia, seuraavassa on joitakin linkkejä.

Sinisimmät silmät, P.S. Rakastan kirjoja
Solomonin laulu, Jokken kirjanurkka
Tervanukke, Kirjanainen
Armolahja, Tarinoiden taikaa

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Suomentanut Kaarina Ripatti
Tammen Keltainen kirjasto 1988, 330 s.
Päällys Petteri Antikainen
Englanninkielinen alkuteos Beloved 1987