lauantai 26. syyskuuta 2015

Ali Smith: Satunnainen

Elokuvista sanotaan, että niissä on alku, keskikohta ja loppu. Satunnainen on jaettu kolmeen osaan, jotka on nimetty samoin: alku, keskikohta, loppu.

Perhe Smart on Norfolkissa jossakin peräkylässä viettämässä kesälomaa. Äiti Eve yrittää kirjoittaa seuraavaa kirjaansa. Hänen nykyinen miehensä Michael, joka ei ole perheen lasten isä, on kirjallisuuden professori, jolla on vastenmielinen tapa vietellä opiskelijatyttöjä. Teini-ikäinen Magnus on sekaantunut koulussa nettikiusaaamisjuttuun, jonka uhri on tehnyt itsemurhan. Magnus kärsii pahoja omantunnontuskia, mutta vanhemmat eivät huomaa mitään. 12-vuotias Astrid on tulossa murrosikään ja käyttäytyy koko ajan ärtyisästi.

Tähän perheeseen astuu nuori nainen Amber ja asettuu taloksi. Amber on Michaelin halun kohde. Magnus harrastaa hänen kanssaan seksiä. Astridille hän on ystävä ja syntipukki, jonka syyksi voi laittaa omat mokansa. Ja Eve, joka lopulta ajaa Amberin pois? Hänenkin elämänsä muuttuu ja ikään kuin alkaa alusta. Amber on unelma, jollaisia elokuvat näyttävät meille. Hänen käyntinsä jälkeen mikään ei ole kuin ennen.

Amber ei välttämättä ole edes todellinen. Tavallisen Smartin perheen jäsenet vain muuttuvat ja kehittyvät kriisien kautta.

Satunnainen sisältää paljon viittauksia elokuviin. Osan niistä tunnistin, mutta osa jäi varmasti huomaamatta. Niitä oli kuitenkin hauska bongata, vaikka Satunnainen ei muuten ole mikään hauska kirja, vaan hyvinkin vakava.

Ali Smith: Satunnainen
Suomentanut Kristiina Drews
Otava 2006, 361 s.
Englanninkielinen alkuteos The Accidental 2005

lauantai 19. syyskuuta 2015

Frimansson, Jansson, Lindell - näitä riittää...

... eli pohjoismaalaisia dekkaristeja. Olen lukenut muutaman jännitysromaanin loppukesän ja alkusyksyn aikana. Tässä niistä lyhyesti.


Inger Frimansson: Alastomien naisten saari

”Ämmät vietiin sinne ennen vanhaan. Sellaiset, jotka olivat naimisissa, mutta jotka pelehtivät muiden miesten kanssa. Kuskasivat ne sinne aivan niin kuin me tehdään elukoille. Ja alastomina niin kuin Jumala oli ne luonut. Ne varmaan toivoivat, että olisivatkin eläimiä. Horoämmät.”

Alastomien naisten saari on Frimanssonin tyyliin psykologinen rikosromaani. Takakannen mukaan kirja on ”tutkielma syyllisyydentunnosta” ja siitä juuri on kysymys. Päähenkilö on kirjailija, joka on runojen ja novellien jälkeen julkaissut dekkarin ja saavuttanut sillä kohtuullista menestystä. Hän tekee rikoksen vanhassa kotikylässään, johon on mennyt auttamaan tapaturmassa loukkaantunutta isäänsä. Isä asuu yhdessä itseään paljon nuoremman naisen kanssa, jolla on kehitysvammainen aikuinen poika. Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa ja kaikki tietävät mitä tapahtuu. Kotikylän julkkis herättää sekä positiivisia että negatiivisia tunteita. Alastomien naisten saari ei ole kovin jännittävä. Se ei ole myöskään yllätyksellinen, mutta tämän genren ystävät saattavat silti pitää siitä.

Anna Jansson: Tuhopolttaja

”Hän tunnusteli tikkuaskia, joka oli hänen taskussaan. Kiinanpommit olivat toisessa taskussa. Hän pani polkupyörän nojalleen aitaa vasten. Heitettyään kiinalaisnipun ikkunasta sisään hän polkisi tiehensä niin että hippulat vinkuivat.”

Anna Janssonilta tulee yksi Maria Wern -dekkari joka vuosi. Olen lukenut yhden aikaisemmin, mutta en innostunut siitä. Nyt tulin ottaneeksi kirjastosta vuonna 2014 suomeksi ilmestyneen Tuhopolttajan. Kirjan nimen mukaisesti rikoskomisario Maria Wern kollegoineen tutkii tuhopolttojen sarjaa. Tässäkin kirjassa minua kiusasi Wernin yksityiselämän kuvaus samoin kuin aikaisemmin lukemassani. Kuka on kenenkin kanssa ja kuka rakastaa ketä – tyyli on kuin romanttisessa viihderomaanissa. Rikos sen sijaan on ihan taitavasti kirjoitettu ja lukijaa hämätään niin kuin tällaisiin kirjoihin kuuluu. Tässä tietää tulevansa hämätyksi, mutta syyllisen arvaaminen kesti loppupuolelle saakka. Plussaa tulee nykymaailman ulkonäkökeskeisyyden kritiikistä.

Unni Lindell: Hunajasyötti

”Puiden oksiin oli ripustettu teräslangalla pieniä kulhoja ja ruukkuja.
Marian Dahle kurkisti yhteen niistä. Haju oli voimakas. Kulhot olivat täynnä viinaa, jossa kellui kuolleita hyönteisiä. Ampiaisia, kimalaisia ja hyttysiä.”

Unni Lindell on norjalainen dekkaristi, jonka kirjoja en ollut lukenut aikaisemmin. Hänen sarjansa päähenkilö on rikoskomisario Cato Isaksen. Hunajasyötti alkaa pienen pojan katoamisesta. Kirjaa ei voi suositella lukijalle, joka ei kestä lapsiin kohdistuvaa uhkaa. Rikoksia on useita ja ne linkittyvät toisiinsa kekseliäästi. Jännitys kasvaa loppua kohti melkoiseksi. Minua kuitenkin häiritsi Cato Isaksen itse. Hän oli ärtyisä ja aivan perusteettomasti ei hyväksynyt tutkimusryhmänsä uutta jäsentä Marian Dahlea. Koska en ole lukenut sarjan aikaisempia osia, en tiedä, onko tämän kirjan käytös tyypillistä Isaksenille.

Inger Frimansson: Alastomien naisten saari
Suomentanut Petri Stenman
Like 2009, 2. painos, 335 s. (1. painos 2003)
Ruotsinkielinen alkuteos De nakna kvinnornas ö 2002

Anna Jansson: Tuhopolttaja
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Gummerus 2014, 301 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Dans på glödande kol 2013

Unni Lindell: Hunajasyötti
Suomentanut Päivi Kivelä
WSOY 2010, 376 s.
Norjankielinen alkuteos Honningfellen 2007

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Sandor Petőfi: János sankari

Sándor Petőfi on Unkarin kansallisrunoilija. Kansallisrunoilija kuulostaa arvokkaalta ja vakavalta. Niin sitä voi erehtyä. Hyönteisdokumentti-blogissa oli hieno kirjoitus Petőfin runoelmasta János sankari. Siitä sai käsityksen, että ainakin János sankari on hauska ja kepeä. Nyt luettuani runoelman tiedän, että näin on.

Tarkempi kuvaus kannattaa katsoa Hyönteisdokumentista, mutta lyhyesti János sankari kertoo maissipellosta lapsena löydetystä Maissi-Jancsista, joka joutuu lähtemään pois kotikylästä hukattuaan osan isäntänsä lampaista, kun vietti aikaa armaan Iluska-neidon kanssa. Poika liittyy husaareihin, sotii Ranskassa turkkilaisia vastaan ja pelastaa kuninkaan tyttären. Siitä nimi János sankari. János ei halua prinsessaa vaimokseen, vaan palaa seikkailujen kautta kotikylään Iluskan luo. Rakas Iluska on tällä välin kuollut, mutta herää henkiin ihmeen kautta.

Runoelmassa parasta on sen herkullinen kieli. Otto Mannisen suomennos on oivaltava. Vaikka tarinassa on julmuutta ja suruakin, sen henki on kevyt. Hymyilin lukiessani moneen kertaan. Tehokeinona on usein liioittelu.

Nakkelee hänt’ aallot kohti taivaan napaa,
harjoin pilven reunan ripsuihin jo tapaa;
János sankaripa nopeasti noihin
kiinni kimmertäytyi pilven hetuloihin.

Kaksin käsin kiinni tarttui tanakasti,
siinä pinnistellen riippui siihen asti,
kunnes kulki pilvi meren rantamalle,
hänet kalliolle kantoi korkealle.

Jos saatte käsiinne Petőfin János sankarin, niin suosittelen: lukekaa!

Sándor Petőfi: János sankari
Suomentanut Otto Manninen
WSOY 1926, 104 s.
Unkarinkielinen alkuteos János vitéz 1845


sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Kuka saa Nobelin 2015? Kysely ja arvonta.


Nobelin kirjallisuuspalkinto 2015 jaetaan luultavasti torstaina lokakuun 8. päivänä eli vajaan kuukauden kuluttua. Taas on jo perinteisen (5. kerta) Nobel-kyselyni aika.

Kaksi kysymystä:
  1. Kenen haluat/luulet saavan Nobelin kirjallisuuspalkinnon? Voit antaa kaksi nimeä.
  2. Mikä on ollut mielestäsi palkinnon pahin epäoikeudenmukaisuus eli kuka nyt jo edesmennyt kirjailija ei saanut Nobelia, vaikka se olisi hänelle kuulunut?
Jos haluat vinkkejä siitä, ketkä ovat vahvoilla veikkauksissa, niin niitä löytyy netin vedonlyöntisivustoilta. Tosin esimerkiksi viime vuonna voittaja Modiano ei ollut veikkauksissa korkealla.


Palkinnoiksi tarjoan tuoreita nobelisteja, yhtä vähän vanhempaa ja yhtä kirjekirjaa:
  • Patrick Modiano: Kehäbulevardit
  • Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
  • Mo Yan: Viinamaa
  • José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi
  • Paul Auster & J. M. Coetzee: Tässä ja nyt

Oikein arvannut saa valita kirjoista kaksi. Jos oikeaan osuneita on useampia, arvon voittajan heidän keskuudestaan. Kaikkien osallistuneiden joukosta arvon kaksi, jotka saavat valita yhden kirjan.


Vastaukset tämän postauksen kommentteihin viimeistään palkinnon myöntämistä edeltävänä päivänä eli keskiviikkona 7. lokakuuta!

tiistai 8. syyskuuta 2015

Johannes Lahtinen: Galileo

Galileo Galilei on yksi ihmiskunnan historian suurimmista tiedemiehistä. Johannes Lahtinen on kirjoittanut hänestä kirjan viime vuosina yleistyneeseen tapaan eli hän sukeltaa Galilein pään sisään ja kirjoittaa tarinaa ikään kuin Galilein itsensä kertomana.

Aivan alkua ja loppua lukuun ottamatta kirja on kronologinen. Tieteen historiaan perehtymättömätkin tietänevät Galilein osuuden aurinkokeskeisen maailmankuvan esitaistelijana. ”Se pyörii sittenkin” – sanat, joita Galilei tuskin on sanonut, eikä sano tässäkään kirjassa. Kaukoputki, Jupiterin kuut ja monet muut vähemmän tunnetut Galilein keksinnöt ja löydöt näyttelevät kirjassa suurta tai pienempää osaa. Matematiikkaa, fysiikkaa tai mekaniikkaa ei tarvitse osata, jotta kirjan voi lukea. Galileo on romaani, eikä tietokirja. Jupiterin kuihin liittyy kirjan suurin draama, josta lukija voi tehdä oman tulkintansa.

Mehän emme voi tietää, millainen ihminen Galilei on ollut, mutta Lahtinen tekee hänestä joka tapauksessa ihmisen. Lahtisen Galilei on luonteeltaan kiivas, laskelmoiva, mutta laskelmissaan usein sotkeutuva, ja ainaisessa rahapulassa. Galilei on myös perheen pää. Perhe tarkoittaa vaimon ja lasten lisäksi muutakin lähisukua. Yllätyksellisin henkilöhahmo on Galilein vanhin lapsi, tytär Virginia, jolla on tieteentekijän aivot, mutta väärä sukupuoli. Kun Virginia on katsellut Kuuta isänsä perspicillumilla (kaukoputkella), he keskustelevat:

”– Lupaan olla puhumatta mitään, mikä olisi ristiriidassa aristoteelisen maailmankuvan kanssa, enhän halua millään tavalla vahingoittaa kirkon skolastista oppirakennelmaa. Samasta asiasta pythagoralaiset ovat tosin puhuneet jo kaksituhatta vuotta, mutta minä en päästä inahdustakaan. En hiiskahdakaan, että jo Leonardo todisti, ettei Kuu voi olla sen enempää peili kuin peilikirkas pallo, vaan se on muhkurainen planeetta, kuten Maakin on. Minä olen vain pieni katolilainen tyttö, eikä minua kukaan kuuntelisi vaikka hölmöjä puhuisinkin.
– Virginia, minkä ikäinen sinä olet?
– Yhdeksän, Virginia sanoi. – Entä sinä?"

Ymmärrän, että Lahtinen on halunnut korostaa, että vaikka Galilei oli nero, niin monessa suhteessa hän oli aivan tavallinen ihminen. Siitä huolimatta jotkut virkkeet olivat minusta tyylirikkoja, esimerkiksi ”Muutaman illan istuinkin sitten kapakassa kuuntelemassa Riccobonin vittuilua ja sain palkankorotukseni.” Vielä pahemmalta särähti San Angelon linnoituksen pyövelin stadilainen puheenparsi.

Luin Galileon Galilein neroutta ihastellen, hänelle kirjoitettuja tempauksia ihmetellen ja joskus jopa naurahtaen. Olen samaa mieltä kirjan keskeisestä teemasta: Suuret ajatukset ”eivät ikinä syntyisi ilman niitä edeltäviä oivalluksia ja tekoja. Näin askel askelelta ihmiset keksivät yhä uusia asioita”.

Johannes Lahtinen: Galileo
Gummerus 2015, 654 s.
Kannen suunnittelu Jenni Noponen
Kustantajalta saatu arvostelukappale

tiistai 1. syyskuuta 2015

Kuukauden nobelisti Albert Camus: Putoaminen


Albert Camusn tuotannosta olen lukenut aikaisemmin vain Sivullisen (muutamaan kertaan) ja jonkun novellin. Putoaminen tuotti heti aluksi yllätyksen, koska se oli satiirinen. Camus ja satiiri oli uusi yhdistelmä.

Putoaminen on yksinpuhelu. Pariisilainen asianajaja Jean-Baptiste Clamence kertoo elämästään satunnaiselle tuttavalle, jonka on tavannut merimieskapakassa Amsterdamissa. Tosin hän sanoo heti, että nimi Jean-Baptiste Clamence ei ole hänen oikea nimensä, joten kerrotun uskottavuus jää kuulijan (lukijan) arvioitavaksi. Keskustelukumppanin repliikkejä emme näe, mutta hän sanoo välillä jotakin, johon Clamence reagoi.

Aluksi Clamence kehuu itseään ja ylistää entistä elämäänsä Pariisissa, kunnes pääsee käännekohtaan ja siihen, miksi hän on vieraassa maassa ’katumuksentekijä-tuomarina’, kuten hän määrittelee itsensä. Hän puhuu elämän suurista asioista, mutta usein banaaleja esimerkkejä käyttäen. Varsinkin hän puhuu syyllisyydestä ja tuomitsemisesta.
”Mitä enemmän syytän itseäni, sitä paremmin minulla on oikeus tuomita teitä. Eikä vielä silläkään hyvä: yllytän teitä tuomitsemaan itse itseänne, mikä taas saman verran keventää minun kuormaani.”
Lopussa on ovela näkökulman muutos, jossa peili kääntyy kuuntelijan eteen ja samalla lukija huomaakin tarkastelevansa itseään. Lopetus on hieno ja nosti kirjan arvoa silmissäni. Putoaminen kannatti lukea, mutta se ei yllä Sivullisen tasolle. Sivullinen on Camus’n merkkiteos.

Camus’n tuotanto jäi suppeaksi. Hänen kahdesta kuuluisimmasta teoksestaan löytyy bloggauksia, esimerkiksi seuraavat:

Sivullinen, Jokken kirjanurkka
Rutto, Kannesta kanteen

Albert Camus: Putoaminen
Suomentanut Maijaliisa Auterinen
Otava 1962, 4. painos, 163 s. (1. painos 1958)
Päällys Kosti Antikainen
Ranskankielinen alkuteos La chute 1956