Marilynne Robinson: Kotiin

”Kotiin. Voiko maan päällä olla sen parempaa paikkaa, ja miksi sinne palaaminen oli tuntunut maanpakoon joutumiselta? Voi, kunpa olisi saanut kulkea tuntemattomana tuntemattoman seudun halki! Voi, kunpa ei olisi tuntenut joka ikistä kiveä ja kantoa, muistanut rikkaporkkanan peittämien niittyjen roolia siinä lapsekkaassa onnellisuudessa, jolla he olivat isänsä toiveet täyttäneet, Herra häntä siunatkoon.”

Glory on vähän alle nelikymppinen opettaja, joka on palannut kotiin hoitamaan sairasta isäänsä koettuaan vastoinkäymisiä ulkomaailmassa. Yllätykseksi myös Gloryn isoveli Jack ilmestyy kotiin. Jack on ollut poissa kaksikymmentä vuotta, sen jälkeen kun hänen ja isän välit katkesivat. Isä on presbyteeripappi ja perheessä on kahdeksan lasta, neljä tyttöä ja neljä poikaa. Glory on nuorin. Muut ovat onnistuneet elämässä, mutta nyt kaksi epäonnistujaa on palannut isän luo.

Jack on ollut perheen musta lammas jo lapsena. Hän ei sopeutunut, hän oli ulkopuolinen. Paikkakunnalla hänet muistetaan pienemmistä ja suuremmista pahoista teoista. Gloryn mielestä isä rakasti Jackia aina enemmän kuin heitä muita.

Mikään onnellinen tuhlaajapojan paluu -tarina Kotiin ei ole. Päinvastoin, kirja on surullinen ja kipeä. Siinä ei tapahdu paljon mitään. Kysymys on ihmissuhteista, isän odotuksista, menneisyyden vaikutuksesta. Asioita tuodaan esille hienovaraisissa dialogeissa, joita on paljon. Aluksi liikutaan pinnalla ja lukijan pitää yrittää tavoittaa todelliset ajatukset sanojen alta. Loppua kohti sanotaan enemmän ja satuttavammin. Vaikka näkökulma on Gloryn, pääosassa on Jackin ja isän suhde.

Koti on iowalaisessa pikkukaupungissa Gileadissa. Ajankohdan voi määrittää nimistä, joita vilahtaa keskusteluissa. Poliitikko John Foster Dulles ja 14-vuotiaana brutaalisti surmattu musta poika Emmett Till kertovat, että ollaan 1950-luvulla. Isän uutiskommenteista paljastuu, että hän ei hyväksy mustien kansalaisoikeustaistelua. Mielipide on yksi lisä vaikeuksiin Jackin kanssa.

Kotiin on erittäin hyvä kirja, mutta se saattaa olla ahdistava. Niin vahvoja ovat perheen sisäiset, osin lausumattomat ristiriidat. Robinsonin läpimurtoteos Gilead kuuluu tämän kirjan jälkeen luettavien listalleni. Gileadista Robinson sai Pulitzer-palkinnon vuonna 2005.

Myös Mustikkakummun Anna piti kirjasta. Hänestä Kotiin on koskettava, vahva ja syvällinen.

Marilynne Robinson: Kotiin

Suomentanut Laura Jänisniemi

Bazar 2010, 381 s.

Kannen suunnittelu Elina Warsta

Englanninkielinen alkuteos Home 2008

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta

Ranskalaisen Véronique Ovaldén kirjan Mitä tiedän Vera Candidasta tapahtumapaikka on kuvitteellinen, mutta espanjankieliset nimet, viidakko ja saaret vievät ajatukset Karibianmeren rantamille.

Kirjassa on päähenkilöinä kaksi naista, Vera Candidan lisäksi hänen isoäitinsä Rose Bustamente. Jotta tietäisimme enemmän Vera Candidasta, täytyy ensin tutustua hänen isoäitiinsä. Vera Candidan äiti jää sivuhenkilöksi. Rose Bustamente oli ollut hyvin nuoresta alkaen ”Vatapunan kaunein huora”, kunnes ryhtyi lentokalanpyytäjäksi. Vera Candida pakeni Vatapunasta tultuaan raskaaksi 15-vuotiaana. Kirjan esinäytöksessä hän palaa takaisin parin vuosikymmenen jälkeen.

Tässä kirjassa on kysymys naisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja raiskauksista. Vaikka aihe on synkkä, Ovaldé on kirjoittanut niin, ettei lukeminen ole raskasta. Tyylissä on ripaus maagista realismia, varsinkin isoäiti Rose Bustamenten osuudessa.

Vera Candida tuntuu ensin uhrilta, joka ei karkaamisensa jälkeen tiedä, mitä tekisi elämälleen ja lapselleen. Lopulta hän kuitenkin ryhdistäytyy. Sysäyksen antaa tapahtuma, jonka hän näkee asuintalossaan.

”Vera Candida laski kassinsa lattialle ja kosketti tyttöä käsivarresta. Tekikö hän pahaa? hän kysyi. Hän tunsi jonkun kiehuvan sisällään, tai oikeammin humisevan, kuin sotilasmuurahaisten armeija joka oli vallannut hänen hermostonsa, heristeli aseitaan ja söi hänen sormiaan ja varpaitaan. Hän yritti pysytellä rauhallisena, hän oli valmis vaikka ravistelemaan Lilaa jotta tämä kertoisi mitä tuo härkätaistelijan irvikuva, jota hän oli hätiköidysti pitänyt vaarattomana, oli tehnyt.”

Tätä kirjaa on luettu blogeissa paljon. Pihin naisen elämää -blogissa on linkkejä arviohin.

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta

Suomentanut Ville Keynäs

WSOY 2011, 284 s.

Ranskankielinen alkuteos Ce que je sais de Vera Candida 2009

Henning Mankell: Mördare utan ansikte

Tämä on 100. dekkaripostaukseni. Haluan tässä kunnioittaa viime vuonna edesmennyttä Henning Mankellia ja luin hänen ensimmäisen Kurt Wallander -kirjansa Mördare utan ansikte. Olen toki lukenut sen aiemmin, mutta vuosia sitten, ja muistikuvani kirjasta olivat hämäriä.

Mankellin dekkareissa rikokset ovat yleensä julmia. Niin tässä ensimmäisessäkin. Vanha maanviljelijäpariskunta murhataan raa’asti. Vuonna 1991 ilmestynyt kirja tuntui tällä lukukerralla suomalaisittain ajankohtaiselta. Kun lähtee liikkeelle pieni huhu, että tekijät voisivat olla ulkomaalaisia, alkaa turvapaikanhakijoihin kohdistua uhkauksia, pientä ilkivaltaa, vakavaa häirintää ja lopulta yksi todella paha teko. Wallander työtovereineen joutuu välillä lähes keskeyttämään kaksoismurhan tutkimukset selvittääkseen ruotsalaisten ääriryhmien tekoja.

Mankell tuo Kurt Wallanderin heti esille samanlaisena kuin hän esiintyy myöhemmissä kirjoissa. Wallanderin vaimo on juuri jättänyt hänet, tytär Linda kulkee omia teitään ja vanha isä sekoilee välillä. Wallander on hyvä poliisi, sanoo kollega Rydberg, joka tässä kirjassa on vielä töissä. Myöhemminhän Wallander muistelee Rydbergiä eräänlaisena oppi-isänään.

Wallander tuskailee paino-ongelmien ja liiallisen alkoholinkäytön kanssa, ja tuntee itsensä yksinäiseksi. Henkilökohtaisen elämän ongelmista huolimatta hän on ennen kaikkea poliisi, joka omistautuu työlleen. Samalla häntä vaivaavat omantunnonkysymykset ja Ruotsin yhteiskunnan kehitys. Tiedän, että kaikki eivät pidä ruotsalaisista yhteiskunnallisista rikosromaaneista, mutta minusta Mankell oli niiden ylittämätön mestari.

Henning Mankell: Mördare utan ansikte

Leopard 2006, 308 s.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1991

Palvelija Helsingin Kaupunginteatterissa

Kari Hotakaisen teksti esittäjänä Martti Suosalo nostaa odotukset korkealle. Ostin liput yli kaksi kuukautta ennen näytöstä ja jo silloin oli vaikea löytää kahta vierekkäistä paikkaa.

Palvelijan kehyskertomuksena on rikosylikomisario Arto Jylhämön seminaari, jossa hän pui ihmisen luonnetta. Miksi toiset ovat palvelijoita ja toiset eivät? Jylhämö lähestyy aihetta esimerkkien kautta. Näytelmän palvelijoita ovat mielenterveyshoitaja, kätilö, parturi-kampaaja-omaishoitaja, suntio, pappikin. Kaikkia esittää Martti Suosalo.

Suosalon näyttelemistä voi vain ihailla. Sama takki päälle vähän eri tavalla, hartiat hieman taaksepäin ja taas lavalla on ulkoisestikin eri tyyppi. Puhetapa täydentää.

Palvelija on hauska, mutta siinä on vakava pohjavirta, samoin kuin Suosalon ja Mika Nuojuan yli kymmenen vuotta esittämässä näytelmässä Kiviä taskussa. Palvelija tekee työnsä ja alistuu, mutta mitä tapahtuu, kun selkäranka lopulta katkeaa? Voisiko sama tapahtua kenelle tahansa, kenelle tahansa katsojista, minullekin? Sitä voi miettiä.

Kari Hotakainen: Palvelija

Ohjaus Martti Suosalo ja Raila Leppäkoski

Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämö

Naisten aakkoset: A

Naistenpäivän kunniaksi aloitan sarjan Naisten aakkoset. Tämä on samalla myös haaste. Lainasin idean ruotsalaisesta kirjablogista enligt O. Kysyin tietysti ensin, saanko käyttää samaa ideaa, ja blogin pitäjä O antoi minulle luvan. O käyttää nimeä Kvinnoalfabetet. Minusta Naisaakkoset kuulostaa suomeksi jotenkin hassulta, joten otin otsikoksi Naisten aakkoset.

Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella − ensimmäisellä kerralla A:lla. Kysymyksiä on kolme:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaukseni:

1. Astrid Lindgren. Kukapa sopisikaan paremmin ensimmäiseksi vastaukseksi Ruotsista lainattuun kysymykseen. Lisäksi Astrid Lindgrenin luomista hahmoista minulle rakkain on Peppi Pitkätossu, joka pikkuisena tyttöfeministinä sopii hyvin naistenpäivään.
2. Alice Kaira. Kirjallisuuden ohella minulle rakkaimpia kulttuurin alueita ovat elokuvat ja kuvataide. Pidän paljon Alice Kairan sadunomaisista, hieman naivistisista maalauksista. Valtion taidemuseon kokoelmissa olevia Kairan teoksia voi katsella täällä.
3. Margaret Atwood. Atwood on kehuttu ja rakastettu kirjailija, jolta olen lukenut kaksi kirjaa, Yli veden ja Rouva Oraakkeli. En erityisemmin pitänyt kummastakaan. Minun pitäisi perehtyä Atwoodin tuotantoon paremmin. Ehkä olen lukenut juuri kaksi väärää kirjaa.

Jos haluat vastata kysymyksiin blogissasi, niin laita linkki kommentteihin. Kommenteissa voi toki vastata myös.

Aion jatkaa aakkonen kerrallaan kunnes päästään Ö:hön (mistäköhän siihen löytyvät vastaukset?). En kuitenkaan täytä blogiani aakkosjutuilla, joten etenen noin yhden kirjaimen kuukausivauhtia siten, että Ö olisi vuorossa naistenpäivänä vuonna 2018.

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kaari Utrio jatkaa 1800-luvun alkupuolen Suomen ja pääkaupungiksi rakentuvan Helsingin kuvaamista. Edellisissä kirjoissa on ollut aiheena lasin valmistus ja tervanpoltto. Nyt ollaan paperiruukilla, ja mikä olisikaan tyypillisempää suomalaista teollisuutta. Kirjan alkupuolella kuvataan, miten paperia valmistettiin käsin, kun lukija kierrätetään prosessin läpi lumppuhuoneesta kuivausvintille.

On kirjassa tietysti myös romantiikkaa. Paperiprinssi on ruukilta aikanaan merille lähtenyt perijä Sebastian Ross, joka on joutunut pahaan onnettomuuteen ja jonka on siksi jätettävä merimieselämä. Neito Wilhelmine Falkensten asuu isänsä kanssa ruukin lähistöllä ja on auttanut kirjanpidossa ja kirjeenvaihdossa. Käytännössä hän on hoitanut molemmat työt, mutta eihän aatelisneidistä toki voi sanoa, että hän olisi käynyt töissä.

Tällä kertaa pääparin jahkailu toistensa ympärillä oli välillä puuduttavaa, kun mitään varsinaisia esteitä ei ollut, pelkkiä luuloja ja kuvitelmia vain. Heidät piti kuitenkin saada joksikin aikaa maalta kaupunkiin, jotta päästiin seuraamaan Helsingin rakentamista sekä herrasväen elämää, tapoja ja juhlimista. Runsaaseen henkilökaartiin kuului itsekeskeisiä vanhoja aatelismiehiä, heidän velttoja tai alistettuja lapsiaan sekä yksi juonitteleva kaunotar, Utrion tapaan. Vilahtivatpa kirjan sivuilla myös Runeberg ja Lönnrot.

Kaari Utrio on usein korostanut kirjoissaan naisten huonoa asemaa. Tässäkin Wilhelmine joutuu isänsä kuoltua kaukaisen sukulaismiehen vallan alle, koska naimaton nainen ei voinut olla ilman holhoojaa. Säätyläisnaisen ainoa mahdollisuus oli pyydystää itselleen mies. Muuten hän joutui sukulaisten nurkkiin ilmaiseksi palvelijaksi, ”seuraneidiksi” tai parhaimmillaan kotiopettajaksi.

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Amanita 2015, 470 s.

Kuukauden nobelisti Rabindranath Tagore: Ahnaat paadet

”Vain se oli puhdasta totta, mitä runoilija lauloi. Aiheena oli Krišna, rakastava jumala, ja Rādhā, rakastettu, Ikuinen Mies ja Ikuinen Nainen, suru, joka juontuu aikojen alusta, ja ilo, jolla ei ole loppua.”

Ahnaat paadet on novellikokoelma, joka eurooppalaisen lukijan näkökulmasta on itämaisen mystinen. Varsinkin kokoelman kaksi esimmäistä novellia Ahnaat paadet ja Voitto ovat hyvin aistillisia. Niiden aistillisuus on hienovaraista. Peiliin ilmestyvät kasvot, verhon takana aavisteltavissa oleva hahmo, näkymättömistä kuuluva ”kultaisten nilkkatiukujen helinä”.

Novellien loput ovat surullisia, eivät aina, mutta usein. Tapoja ja uskomuksia kuvaavassa novellissa Elävä vai kuollut? naisen luullaan kuolleen ja hän luulee itsekin olevansa kuollut, kunnes tajuaa elävänsä ja hukuttautuu. ”Kadambini oli kuolemallansa todistanut, ettei ollut kuollut”.

Kaikki novellit eivät suinkaan ole synkkiä. Humoristinen Korttien kuningaskunta arvostelee kastijärjestelmää. Kastijärjestelmän seurauksia arvostellaan muuallakin, samoin kuin englantilaisia virkamiehiä hännysteleviä intialaisia.

Tämä kokoelma on minusta lukemisen arvoinen jo pelkästään niminovellinsa Ahnaat paadet vuoksi.

Intialainen Rabindranath Tagore sai Nobelin palkinnon vuonna 1913 lähinnä runoudestaan. Runojen lisäksi hän kirjoitti näytelmiä, novelleja ja romaaneja. Hän kirjoitti bengaliksi, mutta käänsi itse teoksiaan englanniksi. Tagorea suomennettiin jo aikaisin englantilaisten laitosten perusteella. Esimerkiksi Eino Leino suomensi runokokoelman Uhrilauluja vuonna 1917. J. Hollo käänsi Ahnaat paadet 1923 (minulla on juuri tuo vuoden 1923 painos) ja samoihin aikoihin muuutakin. Fennica-kirjastosta huomasin, että 2000-luvulla on ilmestynyt uusia Tagore-suomennoksia, suomentajana yleensä Hannele Pohjanmies. Muutama postaus Tagoren kirjoista löytyi:

Puutarhuri, Kotikirjaston uumenista

Kuukeinu, Juhani Tikkanen

Toiselle rannalle, Kirja-aitta

Villilintuja, Pikkulinnun lentelyä

Rabindranath Tagore: Ahnaat paadet

Suomentanut J. Hollo

Otava 1923, 235 s.