perjantai 24. helmikuuta 2017

Claes Andersson: Oton elämä

Otto on yli 70-vuotias. Hän kirjoittaa, soittaa jazzia pianolla, hän on ollut eduskunnassa ja kulttuuriministerinä. Koulutukseltaan hän on psykiatri. Oton etunimi voisi olla Claes.

Otto on hankkinut Meilahdesta pikkuruisen yksiön kirjoittamista varten. Ikkunasta näkyy koivu, josta voi seurata vuodenaikojen vaihtelua. Oton elämässä ei oikeastaan ole juonta. Siinä on pieniä tapahtumia, mutta enemmän on Oton pohdiskelua. Jos juonta haluaa etsiä, niin ystävystyminen naapurihuoneiston terapeutin Tuulan kanssa voisi olla sellainen.

En oikein tiedä, onko Oton elämä romaani, vai mikä se on. Kirjalla on lisämääre aikalaisromaani. Oton pohdiskelut ovat usein mielipiteenomaisia. Hän ottaa kantaa päivänpolitiikkaan ja kirjoitusajankohdan pääministerin toimintaan. Hän tulkitsee 60-lukua omasta nykynäkökulmastaan. Otto mietiskelee myös ajattomia aiheita kuten yksinäisyyttä ja vanhenemista ja siihen liittyen eutanasiaa, joka sattuu juuri nyt olemaan taas ajankohtainen aihe. Hän paljastaa myös joitakin hyvin henkilökohtaisia asioita omasta elämästään.

Otto toistaa ajatusta ”Moni asia, ellei peräti kaikki, oli ennen huonommin”. Tuosta olen samaa mieltä. Otto luettelee perusteluksi monta asiaa. Lisään niihin tällä viikolla Hesarissa olleen yliopistollisen tutkimustuloksen, jonka mukaan suomalaislapset käyttäytyvät nykyisin rakentavammin kuin ennen eli ovat avuliaita ja ottavat toiset huomioon paremmin kuin vanhempiensa ikäluokka. Samassa lehdessä Ukipin paikallispoliitikko halusi ”palauttaa Britannian sellaiseksi kuin maa oli vuonna 1971”. Minä muistan 1970-luvun. Ei sinne takaisin!

Olipa Oton elämän kirjallisuuslaji mikä tahansa, niin se oli sympaattista luettavaa, ja nopeaa. Luin kirjan muutamassa tunnissa.

Claes Andersson: Oton elämä
WSOY 2011, 240 s.
Suomentanut Liisa Ryömä
Ruotsinkielinen alkuteos Ottos liv 2011

***********
Oton elämä on ensimmäinen lukemani Claes Anderssonin teos. Koska olen seurannut Anderssonia enemmänkin poliitikkona, sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Naisten aakkoset: N

Tämän kuun toisessa aakkospostauksessani etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa kirjaimella N. Kysymykset ovat:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
N-kirjaimella alkavista naisista ei ollut sellaista tungosta kuin esimerkiksi kirjaimessa M. Seuraavat kolme kuitenkin löytyivät:
  1. Nadine Gordimer. Nobelisti ja rotusorron vastustaja. Olen kirjoittanut hänen romaanistaan Poikani tarina.
  2. Nora Ephron. Nora Ephron oli käsikirjoittaja, jonka elokuvagenre ei aivan osu omaan makuuni (esim. Kun Harry tapasi Sallyn ja Uneton Seattlessa). Elokuva-alalla on kuitenkin niin vähän kansainvälisesti kuuluisia naisia (näyttelijöitä lukuun ottamatta), että Ephronin saavutukset ovat ihailtavia.
  3. a) Naomi Klein. Jo Naomi Kleinin No Logo herätti kiinnostukseni. En ole tullut sitä lukeneeksi, enkä muitakaan hänen kirjojaan, vaikka haluaisin muodostaa niistä oman mielipiteen.
Aikaisemmat kirjaimet: ABCDEFGHIJKL, M.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Pidin Kate Atkinsonin kahdesta aikaisemmasta Jackson Brodie -dekkarista (Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia). Eikö vieläkään hyviä uutisia? ei miellyttänyt samalla tavalla.

Kirja alkaa menneisyydessä tapahtuneella julmalla ja selittämättömällä, vaikkakin selvitetyllä, rikoksella. Sen jälkeen ei tapahdu pitkään aikaan mitään. Henkilöitä esitellään. He eivät tunnu liittyvän toisiinsa. Koska kysymys on dekkarista, on tietysti selvää, että joku yhteys on tulossa. Jackson Brodiekin on eksyksissä, sekä kirjaimellisesti että omassa elämässään.

Sen lisäksi, että Eikö vieläkään hyviä uutisia? on sekava, siinä on liikaa yhteensattumia. Se sanotaan tekstissäkin useampaan kertaan: ”Yhteensattuma on vain selitys, jota ei ole vielä keksitty.” Kaikille yhteensattumille ei ollut ainakaan uskottavaa selitystä. Yhteensattumat vaivasivat minua myös kirjassa Kaikkein vähäpätöisin asia.

Valituksistani huolimatta kirja kelpasi ajankuluksi ja pään tyhjennykseen hiihtoloman aluksi. Oli siinä yksi mainio henkilöhahmokin, orvoksi jäänyt 16-vuotias Reggie (Regina), joka työnsi nenänsä joka paikkaan, oli parhaiten selvillä tapahtumista, eikä jäänyt koskaan sanattomaksi.

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
Suomentanut Kaisa Kattelus
Schildts & Söderströms 2013, 361 s.
Englanninkielinen alkuteos When will there be good news? 2008

***********
Laitan dekkarin Helmet-haasteessa kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Ian McEwan: Lauantai

Lauantai kertoo yhdestä päivästä neurokirurgi Henry Perownen elämässä. Päivä on sama, jolloin Lontoossa järjestettiin suurmielenosoitus Irakin sotaan liittymistä vastaan. Ajankohta on siis helmikuu 2003. Kirja alkaa, kun Perowne katselee aamuyöstä ikkunasta ulos ja näkee palavan lentokoneen suuntaavaan kohti Heathrowia. Yhteys terrorismiin nousee heti Perownen – ja lukijan – mieleen.

Lauantai on Perownen vapaapäivä. Tämä lauantai on sikäli erityislaatuinen, että normaalin ohjelman lisäksi illalla odottaa perheen yhteinen tapaaminen. Kohta ensimmäisen runokirjansa julkaiseva tytär saapuu Ranskasta käymään. Muut illalliselle osallistujat ovat Perownen juristivaimo ja poika, lahjakas blueskitaristi, sekä appiukko, joka on kuuluisa runoilija.

Päivä ei suju aivan suunnitelmien mukaan. Matkalla pelaamaan squahia Perowne joutuu kolariin. Kolari on sinänsä aivan vaaraton, mutta se johtaa riitaan vastapuolen kanssa. Kolariin ei pysty sanomaan yksikäsitteistä syyllistä. Lisäksi Perowne käyttää neurokirurgin tietojaan ja tulee nolanneeksi vastustajansa. Kohtaamisella on seuraukset, jotka vaarantavat Perownen itsensä ja hänen perheensä.

Kirjassa rinnastetaan kansakunnan ja yksilön päätökset. Kuka on syyllinen? Mitä pitää tehdä? Perowne ei osaa päättää kantaansa Irakin sotaan. Sen hän tietää, että haluaa puolustaa perhettään, mutta kuka onkaan vastuussa tapahtumista? Mitä seurauksia on väkivallalla? Miten pitää kohdella vaarattomaksi tehtyä vastustajaa? Kaikkea tätä on jouduttu miettimään vielä paljon enemmän kirjan julkaisemisen jälkeen. Lauantai on kuitenkin vahvasti aikaansa sidottu. Siinä viitataan Saddamiin, Blairiin ja jopa Hans Blixiin. Epäilen, että muutaman vuoden kuluttua lukijat eivät tiedä edes, mistä sodasta puhutaan.

Aiheesta huolimatta Lauantai on varsin keskinkertainen. En osannut samastua Perowneen. Hän oli päähenkilönä jotenkin hengetön, vaikka osoittautui lopulta humaaniksi. Tunnetta puuttui, kirja oli steriili, vaikka siinä oli periaatteessa dramaattisia tapahtumia. Olen lukenut McEwanilta aiemmin Sementtipuutarhan, josta en pitänyt lainkaan. Sementtipuutarhan lika ja eritteet jäävät kuitenkin varmasti paremmin mieleen kuin Lauantai.

Laitan tähän linkin kahteen hyvin erilaiseen postaukseen Lauantaista. Luettua-blogin Sanna piti kirjasta kovasti, kun taas blogin 1001 kirjaa ja pieni elämä Marile ei pitänyt kirjasta, vaikka myönsi sen taitavaksi.

Ian McEwan: Lauantai
Suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2006, 388 s.
Englanninkielinen alkuteos Saturday 2005

***********
Helmet-haasteessa Lauantaille on luonnollinen paikka eli kohta 19. Yhdenpäivänromaani.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Bertrand Russell: Muotokuvia muistista. Eläköön essee! ja Kuukauden nobelisti

hdcanis haastoi minut lukemaan esseitä jo viime vuoden puolella. Eläköön essee! -haaste on alkanut Marjatan kirjaelämyksistä ja etenee hiljakseen ilman aikarajoja. Haasteen säännöt ovat:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää. 
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

Kirjahyllyssäni on jo kauan odottanut filosofi Bertrand Russellin esseekokoelma Muotokuvia muistista. Epäilin kuuluisan ajattelijan esseiden olevan vaikeita ja siksi lukemista ei tullut aloitetuksi. Ilman haastetta saattaisivat esseet olla vieläkin lukematta. Koska Bertrand Russell sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1950, hänestä tulee samalla tämän kuun Kuukauden nobelistini.

Kokoelmassa on kolmenlaisia esseitä. Alussa on omaelämäkerrallisia ’puheita’, sen jälkeen kirjan nimen mukaisia muotokuvia Russellin tuntemista henkilöistä ja lopuksi kirjoituksia eri aiheista.

En tiennyt Russellista etukäteen muuta kuin hänen maineensa matemaattisen logiikan alalla. Omaelämäkerrallisista esseistä selvisi, millainen vaikutus ensimmäisellä maailmansodalla oli Russellin yhteiskunnalliseen ajatteluun. Esseessä Logiikasta politiikkaan hän kirjoittaa:
”Maailma on vuoden 1914 jälkeen kehittynyt tavoilla, jotka ovat hyvin toisenlaisia kuin ne, joita olisin toivonut. Nationalismi on lisääntynyt, militarismi niin ikään, ja vapaus on vähentynyt. Suuret osat maailmaa ovat vähemmän sivilisoituja kuin olivat ennen.”
Tuntuu, että voisimme vaihtaa vuoden 1914 tilalle jotakin paljon myöhäisempää ja meitä lähellä olevaa.

Kokoelman ydin ovat muotokuvat. Russell kirjoittaa tunnetuista henkilöistä. Hän tunsi mm. George Bernard Shawn, H. G. Wellsin, Joseph Conradin ja D. H. Lawrencen. Vain jotkin Cambridgen professorit olivat minulle tuntemattomia. Russell keskittyy tuttaviensa filosofiseen ajatteluun ja sanoo selvästi, jos on itse eri mieltä. Kertoo hän toki myös anekdootteja ja joitakin elämäkerrallisia tietoja.

Muissa esseissä Russell kirjoittaa filosofian ja maailman tilasta. Filosofiset esseet, kuten Henki ja aine sekä ”Yleisen käytännön” palvonta, olivat niitä, joiden vuoksi  lykkäsin kirjan lukemista. Filosofian tuntemukseni on varsin huonoa. Russell kirjoittaa kuitenkin selkeästi ja ymmärrettävästi. Joissakin kohdissa piti vähän pinnistellä, että pystyi seuraamaan, mutta sehän on vain virkistävää. Maailman tulevaisuuteen pasifisti Russell suhtautui huolestuneesti. Esseet ovat ilmestyneet vuonna 1956 ja Russell pelkäsi seuraavaa sotaa ja suurta ydintuhoa.

Bertrand Russellin esseiden aiheet ovat niin yleisiä, että ne ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa lukuun ottamatta viittauksia joidenkin mielestä menestyksekkääseen Neuvostoliittoon. Russell ei ihaillut Neuvostoliittoa, päinvastoin. Nykyisin tiedämme, miten oikeassa Russell oli esseessään Mistä syystä en ole kommunisti.

Haasteen sääntöjen mukaan minun pitäisi laittaa tämä eteenpäin. Haastan Annelin blogista Annelin kirjoissa.

Bertrand Russell: Muotokuvia muistista ja muita esseitä
Suomentanut J. A. Hollo
WSOY 1957, 302 s.
Englanninkielinen alkuteos Portraits from Memory and Other Essays 1956

***********
Helmet-haasteessa kuittaan esseillä kohdan 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Naisten aakkoset: M


Vuorossa on Naisten aakkosten kirjain M. Kysymykset:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
M oli helppo kirjain. Vastaukseni:
  1. Alice Munro. Nobelisti ja novellien mestari. Itsestään selvä valinta.
  2. Minna Sjöholm. Minna Sjöholm maalaa tunnelmallisia hämyisiä kaupunkikuvia. Hän on laittanut kotisivulleen nähtäväksi kymmenittäin maalauksiaan. Yksi niistä riippuu minun seinälläni.
  3. b) Margaret Mitchell. Mitchell julkaisi vain yhden romaanin, mutta se onkin sitten todella hyvä. Omasta Tuulen viemästäni ovat kansipaperitkin rispaantuneet monen lukukerran jälkeen.
Aikaisemmat aakkossarjan kirjoitukseni: ABCDEFGHIJK, L.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Iris Murdoch: Epävirallinen ruusu

Jatkoin Iris Murdochin tuotantoon tutustumista luottoantikvariaatistani löytyneellä romaanilla Epävirallinen ruusu.

Kirja alkaa iäkkään Hugh Peronettin vaimon hautajaisista. Varsin pian hautajaisten jälkeen Hugh ei voi voittaa kiusausta mennä tapaamaan elämänsä suurta rakkautta, Emmaa, jonka kanssa hänellä oli ollut kiihkeä suhde lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Hugh oli jättänyt Emman, eikä perhettään.

Hughin ja Emman tapaaminen vaikuttaa suuresti Hughin lähipiiriin eli hänen poikaansa Randalliin, tämän vaimoon ja tyttäreen sekä Hughin tyttärenpoikaan, joka on vierailulla Australiasta. Tapaaminen vaikuttaa jopa naapuritilan tuttavapariskuntaan ja pariskunnan rouvan poikamiesveljeen.

Murdochin kirjat ovat psykologisia ihmissuhderomaaneja. Epävirallisessa ruusussa kaikkitietävä kertoja seuraa edellä mainittujen henkilöiden mielenliikkeitä – paitsi Emman. Emma on tapahtumien katalysaattori, mutta juuri hänen vaikuttimensa jäävät epäselviksi.

Murdochin näkemys ihmisistä on tässä kirjassa siinä mielessä pessimistinen, että kaikki tekevät ratkaisujaan itsekkäistä syistä, vaikka yrittävät verhota niitä näennäisellä toisten huomioon ottamisella. Varsinkin Randall on itse itsekkyys. Hänen keskustelunsa tyttärensä kanssa, kun hän on jättämässä vaimonsa, on puistattavaa luettavaa. Kun kuohunnan jälkeen kaikki ovat löytäneet uuden paikkansa, todetaan kuitenkin monta kertaa, eri ihmisistä, että ”hän oli jäänyt henkiin”. Positiivinen päätelmä, ehkä. Vaikeudet unohtuvat ja elämä jatkuu.

Lukemistani Murdochin kirjoista pidän edelleen parhaana ensimmäistä eli Hiekkalinnaa. Epävirallinen ruusu oli joissakin kohdissa hieman junnaava, vaikka siinä olikin hienoa ja ajatonta ihmismielen tutkiskelua.

Iris Murdoch: Epävirallinen ruusu
Suomentanut Eila Pennanen
WSOY 1963, 334 s.
Englanninkielinen alkuteos An Unofficial Rose 1962

***********
Murdoch julkaisi 26 romaania ja niiden lisäksi näytelmiä, runoja ym, joten laitan Epävirallisen ruusun Helmet-haasteessa kohtaan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.