sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi lukenut scifiä. Olen tietysti lukenut klassikoita, kuten Asimov ja Bradbury, mutta en uutta genren kirjallisuutta. Hannu Rajaniemen Kvanttivaras kiinnosti minua jo silloin, kun se ilmestyi. Suomalainen matemaatikko ja fyysikko, joka kirjoittaa scifiä englanniksi, on niin harvinainen tapaus, että onhan häneen tutustuttava. Tosin kesti useamman vuoden ennen kuin tulin lukeneeksi Kvanttivarkaan.

Kvanttivaras on Jean le Flambeur, joka kirjan alussa pääsee karkuun vankilasta. Hänen auttajansa on Mieli, nuori nainen (tai mikä hän nyt onkaan), joka toteuttaa saamaansa tehtävää. Jean ja Mieli suuntaavat marsilaiseen kaupunkiin Oublietteen, joka on Jeanille entuudestaan tuttu. Jeanin ja Mielen ohella päähenkilöitä ovat arkkitehtiopiskelija ja etsivä Isidore Beautrelet sekä Jeanin entinen tyttöystävä Raymonde. Muita hahmoja vilisee runsaasti. Minä pidin rehdistä Isidoresta paljon enemmän kuin itse kvanttivarkaasta.

Lukiessa mieleen nousi kuvia elokuvista, Tähtien sodasta, Men in Black ykkösestä, jopa Harry Potterista. Avaruusalusten ja avaruusolioiden taisteluiden sanallinen kuvailu on aika vaikeaa ja varsinkin noissa kohdissa mielikuvitus otti avuksi elokuvat.

Kvanttivarkaassa esiintyvät usein sanat muisto ja muisti. Jo Oublietten kaupungin nimi korostaa muistamista unohtamisen kautta. Jean le Flambeur etsii omia muistojaan. Ihmiset voivat siirtää omia muistojaan toisille. Heillä on yhteismuistoja. Kaupungillakin on ulkomuisti, jota voi selata vähän kuin internettiä nykyisin, mutta ilman mitään laitteita.

Kirjassa on paljon kaikkea: käsitteitä, hahmoja, tapahtumia. Välillä tuli mieleen, että Kvanttivaras on eräänlaisen pelin kuvaus. Samaan viitataankin:
”Jospa muinaiset filosofit olivat sittenkin oikeassa – jospa me elämme tietämättämme todellisuutta jäljittelevässä simulaatiossa, jossa olemme vain jumalan kaltaisiksi muuttuneiden tietoisuuksien pelinappuloita.”
Kvanttivaras on ehdottomasti taitava kirja. Suuri osa sen viittauksista meni varmasti ohi, vaikka eivät onneksi kaikki. Pidin nimillä leikittelystä: gogolit, arkontit, Sobornost… Hitaamman proosan ystävänä Kvanttivaras oli minulle liiankin vauhdikas. Vanhat scifi-romaanit miellyttivät minua enemmän. Voisin suositella Kvanttivarasta tietokonepelien ystäville, mutta en tiedä, mahtavatko he lukea tällaisia kirjoja.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Suomentanut Antti Autio
Gummerus 2011, 2. painos, 440 s.
Englanninkielinen alkuteos The Quantum Thief 2010

***********
Helmet-haasteessa on scifi-kirjalle oma kohta (numero 31).

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa

Luin viime kuussa Anderssonin Oton elämän. Hiljaiseloa Meilahdessa on alaotsikoltaan Oton elämä 2. Kirjat ovat itsenäisiä, eikä Hiljaiseloa Meilahdessa vaadi taustakseen Oton elämää, mutta oli tässä siihen joitakin viittauksia ja ovathan kirjat samantapaisia.

Claes – ei, vaan Otto pohtii päiväkohtaisia asioita, uppoutuu muistoihin ja taistelee vanhuuden tuomien kremppojen kanssa. Naapurimaan Putin herättää sota-ajan eläneen miehen pelon. Kirjastokorvauksen evääminen herättää raivon kirjailijoiden kohtelusta yleensä. Muistoissa nousee esiin etenkin pari vanhaa ystävää.

Hiljaiseloa Meilahdessa on vakavampi teos kuin Oton elämä, koska siinä on paljon kuolemaa. Uutiset vyöryttävät maailmalta sotaa ja kärsimystä. Monet Oton ystävät ja ikätoverit ovat kuolleet. Ottokin käy kuoleman tuolla puolen, mutta vain käy, ja palaa. Kuoleman läheisyydestä huolimatta kirja päättyy optimistisiin tunnelmiin.

Hiljaiseloa Meilahdessa on aivan yhtä sympaattinen ja inhimillinen kirja kuin Oton elämä. Ehkä saamme vielä jatkoa Oton tarinaan ja kuulemme vaikka hänen mielipiteensä toisen suuren maan nykyjohtajasta.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2
WSOY 2016, 223 s.
Suomentanut Liisa Ryömä
Sain kirjan kustantajalta

***********
Ikääntymisestä kertova kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 39.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Ann Cleeves: Kuolemanhiljaisuus

Kun lainaa Ann Cleevesin Vera Stanhope -dekkarin, tietää mitä saa: tavanomaisen rikosromaanin, jossa ei ole mitään erikoista. Joskus kaipaa sen tyyppistä turvallista luettavaa.

Kuolemanhiljaisuudessa on jonkinlaisena teemana vanhempien ja lasten suhteet, ja erityisesti äidin ja lapsen suhde. Kirjan alussa komisario Vera Stanhope löytää itse ruumiin kuntokeskuksen saunasta. Surmattu on lapsiperheisiin erikoistunut sosiaalityöntekijä. Sitä kautta päästään edellä mainittuihin suhteisiin, mutta myös aivan ’tavallisilla’ juttuun sekaantuneilla perheillä on omat ihmissuhdeongelmansa.

Parasta näissä kirjoissa on Vera Stanhope. Hän on hieman outo, pukeutuu kummallisesti, eikä hänellä ole muita ystäviä kuin lähin työtoveri. Hänenkin taustallaan on lapsuuskodin ongelmia. Kaikesta huolimatta hän on edennyt komisarioksi ja ihan omilla ansioillaan.

Sen jälkeen kun katsoin tv:stä Vera Stanhope -poliisisarjaa, minun on ollut pakko ajatella Vera näyttelijä Brenda Blethynin näköisenä. Blethyn teki sarjasta katsomisen arvoisen. Hän on todella hyvä näyttelijä. Oletteko nähneet häntä Mike Leigh’n hienossa draamaelokuvassa Salaisuuksia ja valheita? Mikä suoritus siinäkin!

Ann Cleeves: Kuolemanhiljaisuus
Suomentanut Kimmo Lilja
Karisto 2013, 338 s.
Englanninkielinen alkuteos Silent Voices 2011

***********
Helmet-haasteessa en keksinyt mitään muuta kohtaa, johon tämä sopisi, kuin 23. Käännöskirja.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kuukauden nobelisti Patrick White: Kohti mantereen sydäntä

Patrick White on ainoa australialainen kirjallisuuden nobelisti. Hän sai palkinnon vuonna 1973.

Kohti mantereen sydäntä kertoo saksalaisesta tiedemiehestä Johann Ulrich Vossista ja hänen tutkimusmatkastaan Australian keskiosiin. Luettuani kirjaa jonkin matkaa arvelin, että sillä saattaisi olla todellisuuspohjaa. Niin onkin. Vossin esikuva on nimeltään Ludvig Leichhardt, joka tutki Australiaa 1800-luvun puolivälin tienoilla. Viimeiseltä matkaltaan hän ja hänen miehensä eivät palanneet. Koskaan ei saatu selville, mitä retkikunnalle tapahtui. Leichhardt on – tai on ainakin ollut – hyvin tunnettu Australiassa. Hänen mukaansa on nimetty yksi päätie, joki ja useita paikkakuntia.

Palataan takaisin kirjaan. Vaikka siinä kuvataan juuri tuota viimeistä epäonnistunutta matkaa, niin Kohti mantereen sydäntä on enemmänkin psykologinen luonnekuvaus ja ihmissuhderomaani, eikä kertomus tutkimusmatkasta.

”Ihmissuhteet ovat suunnattomia kuin aavikot: ne vaativat kaiken uskalluksen,   .

Aavikolle Voss uskaltautuu. Aavikolle hän vie ajatuksissaan myös nuoren Lauran, jonka tapasi vain pari kertaa Sydneyssä ennen lähtöään. Yhden kirjeen pohjalta syntyy henkinen yhteys, johon sekoittuu mystiikkaa.

Voss kuvataan epämiellyttäväksi ihmiseksi, joka nostaa itsensä ajatuksissaan joskus jopa jumalaksi. Retkikunnan sekalaisten jäsenten välillä on alusta alkaen ristiriitoja ja klikkiytymistä. Ryhmän vaellus tulee hetki hetkeltä epätoivoisemmaksi sään, maaston, tautien ja erimielisyyksien vuoksi.

Kirjan suomenkielinen nimi yrittänee ohjata lukijaa ajattelemaan, että tässä ollaan samanlaisella matkalla tuntemattomaan maahan ja ihmismielen syövereihin kuin Joseph Conradin Pimeyden sydämessä. Tavallaan niin onkin, mutta Kohti mantereen sydäntä häviää vertailun. Teksti on kiemuraista ja tyyliltään minun makuuni tekotaiteellista. Välillä on lauseita, joiden merkitys ei avautunut ainakaan minulle. Tätä kirjaa ei voi lukea pienissä pätkissä, vaan aikaa täytyy varata kerralla paljon, koska silloin ehtii tottua tyyliin.

Olen lukenut kauan sitten Whiten pääteoksena pidetyn romaanin Myrskyn silmä ja siitä on jäänyt positiivisempi mielikuva. Kolmas Whitelta suomennettu kirja on Ne jotka vaunuissa ajavat, osat 1 ja 2.

Patrick White: Kohti mantereen sydäntä
Suomentanut Jussi Nousiainen
Otava 1977, 426 s.
Englanninkielinen alkuteos Voss 1957

***********
Helmet-haasteessa Kohti mantereen sydäntä sijoittuu luonnollisesti kohtaan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Naistenpäivänä Naisten aakkoset: O


Aloitin viime vuonna Naistenpäivänä sarjan Naisten aakkoset. Ideana on etsiä naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimellaOlen ajoittanut postaukseni niin, että nyt ollaan aakkosten puolivälissä. Vuorossa on kirjain O.

Kysymyksiä on kolme:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaukseni:
  1. Sofi Oksanen. Kyllä tähän on vastattava Sofi Oksanen. Olen lukenut kaikki hänen romaaninsa ja olen pitänyt niistä (paitsi Baby Janesta). Minusta on hienoa, että hän on saanut kansainvälistä tunnustusta. Arvostan myös tarkkaa taustatyötä, jota hän tekee kirjojaan varten.
  2. Kati Outinen. Tätä suosikkia ei tarvinnut etsiä. Outinen on upea omanlaisensa näyttelijä. On vaikea kuvitella Aki Kaurismäen elokuvia ilman Kati Outista. Teatterin lavalla olen nähnyt hänet valitettavasti vain kerran.
  3. a) Joyce Carol Oates. Tältä monen suosikkikirjailijalta olen lukenut vain yhden kirjan, Haudankaivajan tyttären. Pitäisi lukea lisää, jotta voisin muodostaa paremman käsityksen Oatesista kirjailijana.
Muutama muu bloggaaja on lähtenyt mukaan Naisten aakkosiin. Ainakin blogeissa Kirjan pauloissa, Kirjojen kamari, Oksan hyllyltä ja Sheferijm on päästy aakkosissa jo pitkälle.

Aakkosten ensimmäinen puolikas: ABCDEFGHIJKLM, N.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Almudena Grandes: Estaciones de paso

Almudena Grandes on espanjalainen kirjailija, jonka esikoisteos Lulú vuodelta 1989 saavutti kansainvälistä huomiota ja käännettiin myös suomeksi. Muita hänen kirjojaan ei ole suomennettu.

Estaciones de paso (ohimeneviä tiloja) on novellikokoelma. Tosin kertomukset ovat novelleiksi pitkiä. Niitä on kirjassa vain viisi. Jokaisessa novellissa on pääosassa nuori, jonka elämässä on tapahtunut, tai on tapahtumassa, suuri muutos. Etäisimmäksi jäi ainoa kertomus, jossa aikuinen mies muistelee eräitä varhaisnuoruutensa tapahtumia isoisänsä talossa. Muuten novellit olivat koskettavia ja yleisinhimillisiä.

Jokaisessa novellissa oli omanlaisensa espanjalainen (ja jopa madridilainen) mauste. Esimerkiksi kokoelman aloittavassa surullisessa tarinassa nuori poika pitää monologia jumalalle, jonka olemassaoloa hän on alkanut epäillä, koska hänen isoveljensä kuoli leukemiaan. Monologin taustalla on Atlético de Madridin ja Real Madridin välinen jalkapallo-ottelu, jonka pojan fanittama Atlético häviää murskalukemin.

Eniten pidin novellista Tabaco y negro (tupakanväristä ja mustaa). Sen teemana on
”No es lo mismo ver que mirar, y al mirar, no todas las personas ven lo mismo”. (Ei ole sama asia nähdä ja katsoa, ja katsoessaan kaikki ihmiset eivät näe samaa.)
Ei siis mikään uusi huomio, mutta toteutus on mainio. Nuoren tytön isoisä oli matadorien asuihin erikoistunut räätäli. Hänellä oli erikoislaatuinen kyky nähdä, minkälainen, erityisesti minkä värinen, puku sopi kullekin. Tytön isällä tuota kykyä ei ollut ja liike oli menossa konkurssiin, kunnes tyttö (odotetusti) löysi isoisän kyvyn itsestään.

Hyviä novelleja, pidin näistä. Pitänee etsiä lisää luettavaa Almudena Grandesilta.

Almudena Grandes: Estaciones de paso
Tusquets Editores 2008, 285 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2005

***********
Nämä novellit ovat pieni osuuteni blogin Reader, why did I marry him? novellihaasteeseen. Espanjaksi kirjoitettu kirja sopii myös haasteeseen Frau, Signora & Bibi. Helmet-haasteessa saan osuman kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella. Suomenkielisistä kirjoista en yleensä edes lue takakansitekstiä, mutta espanjalaisia tulee valituksi takakannen perusteella.