sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Birgitta Trotzig: Dykungens dotter

Olipa synkkä kirja. En tiennyt kirjailija Trotzigista mitään, kun huomasin, että tämän kirjan suomennos Liejukuninkaan tytär on ilmestynyt Otavan kirjastossa. Kirjan luettuani katsoin kustantajan sivua ja siellä Trotzigia luonnehditaan sanoilla "magisk mörkerskildrare". Kuvaus osuu todella kohdalleen.

Skånen itärannikolla köyhän kalastajaperheen tytär raataa vanhempiensa apuna. Hän tuntee itsensä lohduttoman yksinäiseksi. ”Ensamheten sönderdelar själen.” Sen verran hän kuitenkin tapailee miestä – pahatapaista, rikollista – että tulee raskaaksi. Hän pakenee kaupunkiin ennen kuin lapsi, tyttö, syntyy. Ollaan vuodessa 1929. Kirjassa äitiä kutsutaan Mojaniksi (tarkoittaa äitiä paikallisella murteella), tytärtä vain tytöksi.

Mojan elättää itsensä ja tytön raskaalla tehdastyöllä. Tytön isä näyttäytyy välillä, mutta enemmän hän tuntuu raskaana varjona Mojanin mielessä. Tyttö kehittyy nopeasti ja tulee raskaaksi, kun on itsekin vielä melkein lapsi. Elämä luisuu aina vain ankeammaksi ja ankeammaksi. Kun lukija ajattelee, että nyt ollaan pohjalla, tulee vielä käänne alaspäin. Kaikki on mustaa. Jos joku hetki on paremmin, sekin on harmaa.

Mojanista tuntuu, että hän pysyy juuri ja juuri pinnalla. Kaupunkia ympäröivä lieju vetää häntä, vesi houkuttelee häntä. Tytär uppoaa liejuun vielä pahemmin. Mojan tuntee itsensä syylliseksi. Syyllisyys on kuin lieju. Mutta mihin hän ja tytär ovat syyllisiä? Onko seksuaalinen halu syntiä? Kirjailija Trotzig oli roomalaiskatolinen ja Wikipedian mukaan hänen muidenkin kirjojensa aiheena oli usein syyllisyys. Kirjassa on lainauksia Raamatusta.

Teksti on tyyliltään välillä hyvin runollista. Tyylikin on raskas sisällön lisäksi. Kirjan nimi tulee H. C. Andersenin sadusta, jolla on onnellinen loppu. Nimi ja sen lisämääre ”en barnhistoria” eivät valmista kohtaamaan lohdutonta näkemystä elämästä. Kirja jää vaivaamaan ajatuksia varmasti pitkään.

Birgitta Trotzig: Dykungens dotter
Albert Bonniers förlag 2015, 360 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1985

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kati Hiekkapelto: Tumma

Olen lukenut Kati Hiekkapellon kaksi edellistä dekkaria Kolibrin ja Suojattomat. Minusta ne olivat hyviä, joten jatkoin sarjan kolmannen osan Tumman parissa. Hiekkapellon sankari Fekete Anna (nimi unkarilaisjärjestyksessä: sukunimi ensin) on kesälomalla perheensä kotimaassa Serbiassa. Annan äiti ja veli ovat palanneet Suomesta kotiseudulle, Serbian unkarilaisalueelle.

Loma alkaa huonosti, kun Annan käsilaukku varastetaan kyläjuhlissa. Laukku löytyy, samoin varas, mutta kuolleena. Poliisina Anna ei voi jättää juttua rauhaan. Paikallinen tutkinta päätyy nopeasti pitämään kuolemaa onnettomuutena, mutta Annalla on omat epäilyksensä päätelmästä. Penkoessaan varkaan taustoja Anna törmää oman perheensä suureen traumaan eli isänsä vuosia sitten tapahtuneeseen murhaan. Annan isä oli myös poliisi.

On tietysti varsin epäuskottavaa, että lomalla oleva suomalainen poliisi saa selvitetyksi vanhat tapahtumat lähes ilman apua. Vastahakoista tukea hän saa isänsä vanhalta ystävältä, joka löysi varkaan ruumiin, ja vähän halukkaampaa (monimerkityksellisesti) apua komealta poliisilta Péteriltä. Tuosta epäuskottavuudesta huolimatta Tumma on hyvin kirjoitettu ja sommiteltu ja vetää lukijan mukanaan.

Tapahtumapaikka on tutun pohjoisen suomalaiskaupungin sijasta eteläinen vieras maa, jonka kirjailija ilmeisesti tuntee hyvin ja johon lukija tutustuu mielellään. Tosin romanien asema on heikko ja kohtelu vastenmielistä. Ajankohtaisuutta kirjaan tuo pakolaisvirta, joka pyrkii Serbian kautta EU:hun. Pakolaisten hyväksikäyttö ja ihmissalakuljetus vaikuttaa myös Annan tutkimuksiin.

Tumma on toinen hyvä kotimainen rikosromaani, jonka olen lukenut dekkariviikolla. Ensimmäinen oli Pauliina Suden Takaikkuna.

Kati Hiekkapelto: Tumma
Otava 2016, 300 s.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Anne Enright: Unohdettu valssi

Otavan kirjasto on minusta yleensä luotettava kirjailijavalinnoissaan. Sieltä olen löytänyt esimerkiksi Anne Swärdin kirjat. Nyt lainasin irlantilaisen Anne Enrightin ihmissuhderomaanin Unohdettu valssi.

Kertojana on Gina, joka kuvaa, kuinka hänen suhteensa Seánin syntyi ja kehittyi. Molemmat ovat naimisissa ja Seánilla on teini-ikää lähestyvä tytär Evie. Näkökulma on koko ajan täysin Ginan.

Unohdettu valssi ei ole romanttinen kirja. Suhde alkaa himosta, mutta muuttuu vähitellen rakkaudeksi. Gina puhuu syrjähypystä ja aviorikoksesta. Hän ei välttele vaikeiden tunteiden ja asioiden kuvaamista, mutta ei niissä velloen, vaan niukasti. Tekstin tyyli tuo minulle mieleen Per Pettersonin.

Unohdettu valssi ei keskity vain Ginan ja Seánin suhteeseen. Lopulta vanhemman ja lapsen yhteys nousee yhtä suureen osaan. Ginan äiti kuolee. Hänen isänsä Miles on kuollut jo vuosia sitten. Kirja alkaa Eviestä ja päättyy häneen.
”Haluan kertoa Seánille, että Evie on onnekas, koska hänellä on Seán, että juuri hänessä, Seánissa, on Evien kaikki onni. Koska sen jälkeen kun Miles kuoli, mikään ei mennyt oikein, ellemme me itse pakottaneet sitä menemään oikein; kaikki odottamattomat ilonaiheet tulivat hänen rakkaudestaan – niin säälittävää kuin se joskus olikin ja joskus niin valtavaa.”
Aluksi minua ihmetytti, miksi lukujen otsikot oli jätetty kääntämättä, kunnes tajusin, että ne ovat laulujen nimiä. Ensimmäiset olivat minulle tuntemattomia, mutta sitten tuli vastaan Kiss Me, Honey, Honey, Kiss Me, Dance Me to the End of Love ja muuta tuttua.

Taas on sanottava, että Unohdettu valssi on sinänsä hyvä kirja, mutta… Aivan samanlaista vaikutusta se ei tehnyt kuin esimerkiksi alussa mainitsemani Anne Swärdin kirjat. Gina jäi jotenkin etäiseksi, enkä pystynyt eläytymään hänen tunteisiinsa. Ginan kuvaamina muut henkilöt jäivät vielä kaukaisemmiksi.

Maria löysi Unohdetusta valssista runollisutta ja ripauksen mustaa huumoria. Arja analysoi hienosti kirjan kieltä, lukeminen oli hänestä hankalaa.

Anne Enright: Unohdettu valssi
Suomentanut Tarja Kontro
Otavan kirjasto 2012, 249 s.
Englanninkielinen alkuteos The Forgotten Waltz 2011

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Pauliina Susi: Takaikkuna

Takaikkuna sai vuonna 2016 Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Palkintoa ei todellakaan myönnetty turhaan. Takaikkuna on erinomainen rikosromaani.

Tavanomainen dekkari alkaa murhasta, jota sitten loppuaika selvitellään. Takaikkunan rakenne on aivan toisenlainen. Murhasta ei ole puhettakaan. Alussa on videopuhelu, jonka toinen osanottaja on Myriam, nuori vaihto-opiskelija Sambiasta, ja toinen seksiä haluava suomalainen mies. Puhelusta lähdetään liikkeelle.

Näkökulmahenkilöitä ovat tietokonenörtti Land-o, tuore oikeusministeri Tarmo Häkkilä, sukupuolentutkimukseen erikoistunut tohtori Leia Laine ja hänen teini-ikäinen tyttärensä. Nörtin liiketoimet eivät ole päivänvaloa kestäviä. Leia Laine valmistelee uutta nettipalvelua, jonka on tarkoitus auttaa seksiriippuvaisia miehiä. Oikeusministeri ei tunnu olevan tehtäviensä tasalla. Sen sijaan hän on avustajansa armoilla. Henkilönä hän on epämiellyttävä.

Takaikkunan teema on tietoturva ja yksityisyyden suoja netissä. Kirjan luettuaan alkaa miettiä, pitäisikö oman koneen kamera todella peittää. Seksin ostaminen, poliitikkojen käytös ja lapsen kaipuu isän luo ovat muita aiheita. Viittauksia elokuviin on muitakin kuin kirjan nimi ja etunimi Leia; niistä pidin.

Kirjasta tekee hyvän ajankohtainen aihe, juoni, henkilöhahmot ja varsinkin uhka, joka väreilee koko ajan tapahtumien päällä. Sivuja on pakko kääntää eteenpäin. Mitä tässä lopulta tapahtuu? Yli viisisataa sivua tulee luetuksi yhdessä hujauksessa. Väkivaltaisia dekkareita karttaville Takaikkuna sopii loistavasti.

Kaksi pientä moitetta minulla on. Land-o joi energiajuomaa, tilasi pizzoja, eikä huolehtinut hygieniasta. Aika kliseistä. Toisaalta hän osoittautui hyvinkin monitahoiseksi persoonaksi. Enemmin minua häiritsi murrevirhe, joka esiintyi muutaman kerran. Oikeusministeri Häkkilä lähtee viikonlopuksi kotiin ja odottaa, että ”mie ja sie pulppuaa vapaana omastakin suusta taas”. Ja minne ministeri lentää? Kuopioon! Savossa sanotaa minä, tai minä ite. Mie ja sie kuuluvat Karjalaan.

Suosittelen lukemaan Takaikkunasta lisää Kirsin kirjanurkasta. Kirsi oli mukana raadissa, joka valitsi Vuoden johtolanka -palkinnon saajan.

Tämä kirjoitus on osuuteni Dekkariviikkoon, jota vietetään kirjablogeissakin. Yöpöydän kirjat -blogissa on luettelo Dekkariviikolle osallistuvista blogeista ja siellä julkaistaan myös yhteenveto viikon kirjoituksista.

Pauliina Susi: Takaikkuna
Tammi 2015, 555 s.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Màxim Huerta: Que sea la última vez...

Lainasin kirjan Que sea la última vez… (olkoon viimeinen kerta…) lähikirjaston vaatimattomasta espanjankielisten kirjojen valikoimasta. En lukenut edes takakansitekstiä. Vilkaisin vain paria sivua nähdäkseni, onko kieli sellaista, että pystyn lukemaan sitä. Kun olin lukenut kirjaa jonkin matkaa, olin ihmetystä täynnä. Miehen kirjoittamaa chick litiä? Vai onko tämä parodiaa? Mitä tämä oikein on? No, selvisi kyllä, kun jatkoin lukemista. Ihan puhdasta chick litiä, vaikka päähenkilö onkin vanhempi kuin yleensä. Luettuani kirjan katsoin kustantajan sivuja ja siellä Que sea la última vez… on luokiteltu huumoriksi.

Margarita Gayo on 61-vuotias kuuluisa toimittaja ja juontaja. Hänen vetämänsä makasiiniohjelma lähetetään arkisin klo 12-14 ja on oman lähetysaikansa markkinajohtaja. Kirjan alussa Margarita saa tiedon, että jokavuotisessa televisio-ohjelmien palkitsemisgaalassa hänelle luovutetaan palkinto elämäntyöstä. Ilmoitus saa aikaan ikäkriisin.

Margarita on ollut ja on edelleen kaunis, mutta kuinka paljon työtä se vaatiikaan. Botoxia, geeliä, tuhatta ja yhtä ihovoidetta ja meikkitarviketta. Kaikki kalleimpia merkkejä. Vaatteet ovat sellaisilta suunnittelijoilta kuin Dior ja Christian Lacroix. Kengät Jimmy Choon. Vuittonin laukkuja on joskus käsivarrella pareittain. Margaritalle on kaikkein tärkeintä, ettei häntä luulla vanhaksi. Toiseksi tärkeintä on pysyä suosituimpana juontajana, mutta jatkuva katsojaprosenttien seuraaminen on stressaavaa.

Avioliittokin on muuttunut rutiiniksi, joten ikäkriisin iskiessä Margarita ottaa 23-vuotiaan mallipojan rakastajakseen ja käyttäytyy muutenkin niin, että joutuu kaikenlaisiin kommelluksiin, jotka on tarkoitettu huvittaviksi.

Kirjassa mainitaan nimeltä suuri määrä henkilöitä ja kun eteen tuli Letizia Ortiz (nykyinen kuningatar), niin arvelin, että muutkin mainitut saattavat olla oikeita henkilöitä, eivätkä keksittyjä. Googlaamalla selvisi helposti, että niin olikin. Espanjalaiset pintajulkkikset ovat samanlaisia kuin Suomessa eli näyttelijöitä, tv-persoonia, urheilijoita jne. Espanjassa on lisäksi oma julkkisryhmänsä eli härkätaistelijat ja heidän toinen toistaan kauniimmat vaimonsa.

Chick lit ei kuulu genreen, jota yleensä lukisin. Olen lukenut vain genren perusteoksen eli ensimmäisen Bridget Jonesin, koska halusin tietää, millainen se on. Tämä kirja nyt tuli luetuksi kielen vuoksi. Opinpahan ainakin muutamia uusia sanoja, joita ei ole sanakirjoissa.

Màxim Huerta: Que sea la última vez…
Booket 2013, 316 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2009

torstai 8. kesäkuuta 2017

Nathalie Sarraute: Ystäväni Martereau

Ystäväni Martereau kuvaa perheen sisäistä ”taiturillista voimainmittelyä”. Perheen muodostavat mies, vaimo, tytär ja miehen sisarenpoika, joka on kertoja. Nimiä ei käytetä. Nuori mies puhuu enosta ja tädistä.

Taistelu käydään miehen ja vaimon välillä. Tytär on pelkkä välikappale ja ase. Keinoina ovat hienovarainen piikittely, huonosti peitetty halveksunta, mykkäkoulu, pois lähteminen. Sisarenpoika havainnoi ilkein ja julmin sanoin. Hän on myös osa valtataistelua, milloin enon, milloin tädin puolella.
”- - ajelehdin heidän liikkeittensä mukaan kuin virrassa, näitten tuskin huomattavien liikkeitten virrassa missä he polkevat paikoillaan, kun taas minä kellun siinä hervottomana edestakaisin, voimattomien virtausten ristiaallokossa aivan kuin ne värittömät raadot joita keinahtelee rantojen haaleissa pintavesissä merissä, missä vuorovesi on tuntematon ilmiö.”
Martereau on perheystävä, jonka avustuksella järjestelty talokauppa kärjistää tilanteen. Sisarenpoika alkaa osoittautua epäluotettavaksi havainnoitsijaksi Martereaun suhteen. Lukija saa päättää, onko Martereau huijari vai ystävä. Puolelta toiselle taipuilevan nuoren miehen mielipide muuttuu aina sen mukaan, kenen kanssa hän on viimeksi puhunut.

Ystäväni Martereaun aihe on ajaton. Ihmismielen liikkeet eivät ole mitenkään sidoksissa kirjoitusajankohtaan. Kirja on tiivis ja hallittu, mutta piinallinen. Emme kai me ihmiset noin inhottavia ole? Toivottavasti emme.

Nathalie Sarraute: Ystäväni Martereau
Suomentanut Inkeri Tuomikoski
Otava 1988, 213 s.
Ranskankielinen alkuteos Martereau 1953

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Naisten aakkoset: R


Q:n jälkeen R on helppo kirjain. Kysymykset...
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
... ja vastaukset:
  1. Ruth Rendell. Rendell on yksi niistä dekkaristeista, joka sai minut alun perin kiinnostumaan genrestä. Pidän sekä hänen psykologisista rikosromaaneistaan että komisario Wexford -sarjasta. Sen pohjalta tehty vanha tv-sarja oli myös hyvä.
  2. Rut Bryk. Tajusin Rut Brykin merkityksen kunnolla vasta kun näin hänen keramiikkaansa Amsterdamin Stedelijk-museossa muutama vuosi sitten. Viime kesänä kävin katsomassa Brykin näyttelyn Espoon taidemuseossa EMMAssa. Oli hieno.
  3. b) Rosa Parks. Rosa Parks oli rohkea nainen, joka teollaan kiihdytti mustien ihmisoikeustaistelua, kun hän kieltäytyi bussissa antamasta istumapaikkaansa valkoiselle.
R:n edellä: ABCDEFGHIJKLMNOP, Q.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja


Teemestarin tehtävä on varjella vettä. Mutta miten toimia maailmassa, jossa vesi ei riitä? Maailmassa, jossa vesiannosten jakelua valvovat sotilaat. Maailmassa, jossa pahin rikos on vesirikos. Rikoksen rangaistus on kuolema.

Teemestarin kirja on sijoitettu kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa jäätiköt ovat sulaneet, meri on vallannut mantereita ja öljysodat ovat tuhonneet juomakelpoista vettä. Pelottavasti tuo tulevaisuus ei tunnu olevan kaukana. UNHCR:n mukaan vuonna 2015 maailmassa oli noin 65 miljoonaa ihmistä, jotka olivat joutuneet pakenemaan kotiseudultaan, heistä yli 20 miljoonaa ilmastollisten ääriolosuhteiden vuoksi. Myös monen konfliktin takana on kuivuus. Esimerkiksi Syyriassa 1,5 miljoonaa ihmistä oli muuttanut kuivuuden vuoksi ennen sodan puhkeamista (lähde: UNHCR).

WaterAid-organisaatio arvioi, että vuosittain yli 300 000 lasta (lähes 900 päivässä) kuolee tauteihin, jotka johtuvat puhtaan veden puutteesta ja huonosta jätehuollosta. Samanlaisia kohtauksia kuin Teemestarin kirjassa toivottomien äitien jonottaessa turhaan hoitoa näytetään jo tällä hetkellä meille parempiosaisille television uutisissa.

Samaan aikaan maailman mahtavimman valtion johtaja irrottautuu sopimuksesta, joka on yhdessä suurin ponnistuksin saatu aikaan. Teemestarin kirjan kuvaama todellisuus on taas askelen lähempänä.

Odotukseni Teemestarin kirjaa kohtaan olivat suuret, ehkä ylimitoitetut. Kirjaa on kehuttu paljon, se on saanut useita palkintoja ja sen käännösoikeudet on myyty ainakin 18 kielelle. Odotukseni eivät aivan täyttyneet. Teemestarin kirja ja sen sankari Noria olivat haaleita kuin matalan suomalaisen järven vesi kesällä. Ehkä tuntemukseni johtui haikeudesta, jota Nipvet-blogin Juha on kuvannut oivaltavasti omassa postauksessaan. Teemestarin kirja kannattaa kuitenkin lukea. Se on kieltämättä taitava ja omanlaisensa, ja ensisijaisesti se on tärkeä.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2016, 8. painos, 330 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2012

***********
Helmet-haaste: 42. Esikoisteos.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Kuukauden nobelisti Isaac Bashevis Singer: Isäni seurakuntaa

Isäni seurakuntaa on Singerin omaelämäkerrallinen kertomuskokoelma. Hyvin lyhyet, vain muutaman sivun mittaiset tarinat ovat ilmestyneet alun perin sarjana lehdessä. Ne muodostavat kuitenkin selkeän kokonaisuuden. Tarinat etenevät kronologisesti 1900-luvun alusta ensimmäisen maailmansodan loppuun, jolloin Singer oli 15-vuotias.

Singerin perhe oli hasidijuutalaisia. Hänen isällään oli Varsovassa rabbinaatti (bet din), jota Singer selostaa alkusanoissaan seuraavasti:
”Bet din oli yhtaikaa jonkinlainen lakitupa, synagoga, opintosali ja jopa psykoanalyytikon työhuone jonne huolten painamat ihmiset voivat tulla huojentamaan mieltään.”
Vanha hasidijuutalaisten kulttuuri avautuu pikkupojan silmin. Hän saa olla mukana kuuntelemassa, kun isä ratkoo eteensä tuotuja riita-asioita, paitsi jos aiheet ovat lapsen korville sopimattomia. Hän tarkkailee ihmisiä ja kuvailee heitä. Muistoihin ovat jääneet iäkäs kristitty pyykinpesijämummo, maitomies, joka antoi pojan nousta hevoskärryjensä kyytiin, hurjakäytöksinen hiilikauppias ja moni muu erikoinen tyyppi.

Pojan maailman muodostaa pitkään kotikatu Krochmalna ja sen asukkaat. Maailma laajenee vasta maailmansodan vaikutuksesta, kun puutetta kärsinyt perhe päättää, että äiti ja nuorimmat lapset lähtevät äidin kotipaikkakunnalle, Itävallan puolelle Biłgorajhin. Siellä teini-ikää lähestyvä poika lukee entistä enemmän, perehtyy Spinozaan ja valmistautuu ”mielenhäiriöön jota kirjailijat kutsuvat ”rakkaudeksi”…”

Singer on kirjoittanut pieniä elämänmakuisia tarinoita. Niissä on kovista ajoista huolimatta myös huumoria. Isäänsä Singer kuvaa epäkäytännölliseksi pyhien kirjoitusten tutkijaksi, jollaisia lähiympäristössä oli paljon muitakin. Perheiden elättämisestä huolehtivat usein naiset, jotka olivat realisteja. Esimerkiksi hilpeässä kertomuksessa Miksi hanhet kiljuvat käytännöllinen äiti ratkaisi ongelman, jota isä jo luuli ihmeeksi.

Singerin teoksia on suomennettu paljon. Ilmeisesti niitä luetaan nykyisin vain vähän. Ainakaan blogikirjoituksia ei löytynyt monta, muutama kuitenkin:
Moskatin suku, Jokken kirjanurkka
Kaksi maailmaa, Keltainen kirjasto
Lublinin taikuri, Kaiken voi lukea!
Lupakirja, Keltainen kirjasto
Vihassa ja rakkaudessa, Luotaajat

Isaac Bashevis Singer: Isäni seurakuntaa
Englanninkielisestä käännöksestä In My Father’s Court suomentanut Liisa Ryömä
Tammen Keltainen kirjasto 2002, 328 s.
Jiddišinkielinen alkuteos Beth Din 1960-luvulta

 ***********
Helmet-haasteessa saan osuman kohtaan 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.