perjantai 8. joulukuuta 2017

Kuukauden nobelisti Naguib Mahfouz: Miramar

Miramar on kreikkalaisen madamen pitämä täysihoitola Aleksandriassa. Asukkaina on viisi miestä, kaksi vanhaa ja kolme nuorta. Juuri maalta saapunut nuori kaunis palvelijatyttö Zuhra toimii tapahtumien katalysaattorina.

Aika on 1960-luvun alku, jolloin Nasser oli Egyptin presidenttinä ja poliittisena valtavirtauksena oli arabisosialismi. Miramarin asukkaisiin uusi aika kuningasvallan jälkeen on vaikuttanut eri tavoin. Muita tarkkaileva Amir Wagdi on jonkinmoista kuuluisuutta saavuttanut toimittaja, mutta nyt eläkkeellä. Vanhoista miehistä toinen on kuningasmielinen entinen korkea virkamies, joka on joutunut valvonnan alaiseksi. Nuorista miehistä yksi kuuluu ryhmään, jota nykyajan pitäisi hyödyttää. Hän on tuntemattomasta suvusta ja kotoisin maalta, mutta on päässyt nousemaan lähtökohtiensa yläpuolelle. Toinen nuorukainen on tyhjäntoimittaja, rikkaasta suvusta, jonka maaomaisuutta ei ole jostain syystä kansallistettu. Kolmas on radiotoimittaja, joka on joutunut Kairossa paitsioon mielipiteidensä vuoksi ja on tavallaan paennut Aleksandriaan.

Miramar on siis varsin poliittinen, tai ainakin yhteiskunnallinen kirja. Siinä on myös paljon viittauksia uskontoon ja Egyptin historiaan. Lukijaa autetaan runsailla viitteillä, jotka on onneksi sijoitettu kirjan loppuun, eikä sivujen alalaitaan. Viittaukset häiritsevät minua kaunokirjallisessa tekstissä, mutta tässä kirjassa ne olivat tarpeellisia ja sijoitettuna niin, että ne voi lukea silloin kun halusi.

Amir Wagdi toimii taustoittajana ja kertojana ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa. Samat, palvelija Zuhran ympärillä pyörivät tapahtumat kerrotaan myös kaikkien kolmen nuorukaisen sanoin. Naiset, Zuhra ja madame, eivät saa omaa ääntään kuuluviin.

Miramar on näennäisen kepeä. Sen lukee todella nopeasti. Sitä voisi pitää ihmissuhderomaanina, jossa kolme nuorta miestä kilpailee kauniin naisen huomiosta, tai sitä voisi pitää rikosromaanina, sillä epäilty henkirikoskin siinä on. Samanlaiseen tyyliin oli kirjoitettu Mahfouzilta aiemmin lukemani Midaqq-kuja. Siinäkin vakavuus oli pinnan alla.

Naguib Mahfouzilta on suomennettu Miramarin ja Midaqq-kujan lisäksi Kairo-trilogia: Palatsikatu, Intohimon palatsi ja Sokerikuja. Blogikirjoituksia löysin vain kahdesta kirjasta:
Midaqq-kuja, Kirjakaapin kummitus
Palatsikatu, Oksan hyllyltä

Naguib Mahfouz: Miramar
Suomentaneet Pekka Suni ja Mustafa Shikeben
Tammen Keltainen kirjasto 1989, 261 s.
Arabiankielinen alkuteos 1967

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Pekka Haavisto: Hatunnosto

Pekka Haaviston kirjassa Hatunnosto maailman pakolaiskriisit nousevat tärkeimmäksi aiheeksi: Darfur, Somalia, Kosovo. Haavisto on ollut kehitysyhteistyöministeri ja sen jälkeen hän on toiminut kansainvälisissä tehtävissä, esimerkiksi juuri Darfurissa. Me kuulemme kriiseistä uutisissa, mutta Haavisto vie uutisten taakse, kun hän kertoo omakohtaisista kokemuksistaan, kuten neuvottelusta suuren puun alla keskellä autiomaata tai kiitollisen pakolaisnaisen tapaamisesta lerillä. Kiitollisuuden aiheuttivat Euroopasta saadut sininen pressu ja muovikanisteri.  Kirja on ilmestynyt vuonna 2010, mutta sen jälkeen pakolaiskriisit eivät ole ainakaan vähentyneet.

Hatunnosto on omaelämäkerrallinen, mutta kansainväliset asiat ovat siinä etusijalla. Niiden jälkeen Haavisto kertoo valittuja tapahtumia elämästään sekä mielipiteitään ja näkemyksiään joistakin asioista. Aiheet vaihtelevat puolison kohtaamisesta kuplavolkkariharrastukseen ja luonnon henkisestä merkityksestä sammon arvoitukseen. Vihreän liikkeen syntysijoilla Koijärvellä käydään myös.

Julkaisuajankohdasta päättelin, että Hatunnosto on kirjoitettu vuoden 2012 presidentinvaaleja ajatellen, vaikka varsinainen vaalikirjakin ilmestyi myöhemmin. Nythän Hatunnosto on taas ajankohtainen.

Pekka Haavisto: Hatunnosto
Kirjapaja 2010, 229 s.

***********
Helmet-haaste: 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija

Nuorallatanssija on novellikokoelma, jonka kaikissa novelleissa on sama aihe. Venäläistaustainen nainen ja suomalainen mies kohtaavat. Naisten ammatit vaihtelevat siivoojasta IT-ammattilaiseen ja miesten retkeilymajan omistajasta kuvataiteilijaan. Useimmissa novelleissa kohtaaminen ei johda mihinkään pitkäaikaiseen. Usein se on vain hento mahdollisuus.

Kulttuurierot maustavat tarinoita. Suomalainen mies osoittaa rakkauttaan vaihtamalla tapetit ja kiinnostuksensa tarjoamalla termospullosta kahvia.  ”Voi tuota suomalaista vaiteliaisuutta. Milloin minä oikein totun siihen?” Venäläinen nainen pukeutuu aluksi liian hienosti. ”Aloin pukeutua mitäänsanomattomasti kunnioittaakseni paikallisia tapoja ja välttyäkseni joutumasta silmätikuksi.”

Lindén kirjoittaa kevyesti, silloinkin kun sisällössä on traagisuutta. Novellit lukee nopeasti ja luultavasti unohtaa myös, paitsi novellin Esperal. Sitä peukutan näkökulmasta (Novellihaaste 2).

Esperalissa vuorottelevat naisen ja miehen ajatukset. Kolmas näkökulma on lukijan, joka saa yhdistää heidän lyhyen tarinansa pienistä palasista, jotka tuntuvat vain sivuavan toisiaan. Esperalissa on vahvana alussa mainistsemani mahdollisuus: ”Jokainen tuttavuus on kokemus, kohottava löytö. Jokainen uusi ihminen merkitsee toivoa.”




Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Gummerus 2009, 179 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Lindanserskan 2009

tiistai 21. marraskuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Kuuntelin Helsingin kirjamessuilla Sirpa Kähkösen ja Martti Anhavan keskustelua Dostojevskista. Kun he käsittelivät Dostojevskin vankeusaikaa ja sen vaikutusta hänen kirjoihinsa, Kähkönen mainitsi, että hänen omaan kirjoittamiseensa ovat vaikuttaneet hänen isoisänsä vankeuskokemukset. Kiinnostuin, ja lainasin Kähkösen tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit, jossa hän paneutuu isoisänsä elämään ja Tammisaaren pakkotyölaitokseen 1930-luvulla.
”Tämä kirja sai alkunsa erään lukijani viestistä. Hän oli lukenut Mustat morsiamet -romaanini ja arveli, että kuvaukseni 30-luvun poliittisesta vankeudesta oli fiktiota. Silloin oivalsin, että Tammisaaren 30-luku oli sivistyneellekin lukijalle tuntematonta historiaa. Kun itse olen elänyt poliittisen vangin lähipiirissä, asia on ollut niin iso, läheinen ja kipeä, että en ole osannut hahmottaa, miten vähän muilla on siitä tietoa.”
Kirjan alussa Kähkönen kertoo kyhyesti isoisänsä Lauri Tuomaisen elämästä ennen vankilajaksoja. Tuomainen oli 1920-luvulla Pietarissa Kansainvälisessä sotakoulussa, mutta palasi sieltä Suomeen, näin jälkikäteen katsottuna omaksi onnekseen. Hän ei kärsinyt samaa kohtaloa kuin moni Neuvostoliittoon loikannut suomalainen kommunisti. Tuomainen oli kihloissa aatetoveri Anni Kukkosen kanssa, mutta heidän kihlauksensa purkaantui ajan mullistuksissa.

Tuomainen kärsi ensimmäisen vankilatuomionsa 1920-luvun lopulla. Toisen, pitkän seitsemän vuoden tuomion hän sai 1932. Molemmilla kerroilla vankilana oli Tammisaaren pakkotyölaitos. Tuomiot tuntuvat pitkiltä verrattuna tehtyihin rikoksiin. Tohtori Ilari Hannulan mukaan samoihin aikoihin ”valtiovalta suhtautui erittäin lievästi äärioikeistolaisiin rikoksentekijöihin”.

Kähkönen ei niinkään kerro isoisänsä kokemuksista, vaan yleensä oloista Tammisaaressa, ja enimmäkseen muiden vankien kautta. Poliittisilla vangeilla oli joitakin erioikeuksia kriminaalivankeihin verrattuna, mutta heidän oikeuksiaan yritettiin kaventaa ja jopa poistaa. Vankilassa käytetyt rangaistukset olivat kovia ja vankien kuntoa huonontavia. Olot kärjistyivät nälkälakoksi, jonka lopussa neljä vankia kuoli pakkoruokinnan seurauksena. Kuvaus lakosta ja sen murtamisesta on raskasta luettavaa. 1930-luvun Suomessa mielipidevankien kohtelu oli julmaa.

Kirjan lähdeluettelo on vaikuttava. Vankilan tapahtumat peilataan historiaan ja ulkopuoliseen yhteiskuntaan. Sirpa Kähkönen on tehnyt ison työn, ehkä henkilökohtaisista lähtökohdista, mutta päätyen yleisesti kiinnostavaan historiateokseen.

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi
Otava 2010, 287 s.

***********
Helmet-haaste: 8. Suomen historiasta kertova kirja.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Heikki Reivilä: Onnettomat Roomassa

Onnettomat Roomassa on kirjoitettu tyyliin, joka toi mieleeni pakinat. Kolmesataa sivua pakinatekstiä, huh, ajattelin ensin, mutta tyyliin tottui.

Hotel Majestic Roma tunnetaan esimerkiksi Fellinin elokuvasta La dolce vita. Nyt sinne on saapunut viehättävä Helena-rouva tarkoituksenaan myydä arvokas kaulakoru, jonka hän on saanut perinnöksi tädiltään. Ehkä Helenalla on mielessä jotain epärehellistäkin. Helenaa – ja hänen koruaan – seuraavat vapaaherra herra Henriksson ja muutama muu, huijareita selvästi. Hekin haluavat hyötyä Helenan korusta.

Seuraa sekavaa toimintaa ja sähellystä. Identiteettihuijaus, katoava ruumis, ilmastointikanavia, joissa mahtuu ryömimään. Ja torakoita viiden tähden hotellissa! Kaikki pyörii Helenan huoneen ympärillä. Jos tämä pantaisiin näyttämölle, kyseessä olisi farssi.

Pakina- ja farssimielteistä huolimatta Onnettomat Roomassa ei naurattanut minua kertaakaan. Adjektiivi onnettomat kuvaa kirjan henkilöitä sanan kaikissa merkityksissä. Aihekin on lopulta painava, kuten Helenan pohdiskelu todistaa:
”Olen hupakko niin kuin täti sanoo. Totta, olen hupakko mikäli se tarkoittaa, että olen ollut ikäni sokea. Koru on nuoruuteni. Ja tädin nuoruus. Koru on sukumme naisten elämä. Ja minä yksin en ole ymmärtänyt tätä. Sitäkö täti tarkoittaa. Koru ei ole tärkeä, vaan perinteet. Perinteet merkitsevät jatkuvuutta. Jatkuvuus taas on kulttuuri. Ja ilman kulttuuria me olemme pelkkiä eläimiä.”

Heikki Reivilä: Onnettomat Roomassa
Teos 2017, 298 s.
Sain kirjan kustantajalta

***********
Onnettomat Roomassa on ensimmäinen lukemani tänä vuonna ilmestynyt kirja, joten se kuuluu itsestään selvästi Helmet-haasteen kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Seppo Jokinen: Piripolkka

Piripolkka on Jokisen komisario Koskinen -dekkareita. Lainasin kirjan rentoutuslukemiseksi, mutta sellaiseksi se ei ollutkaan sopiva. Nimi viittaa tietysti huumeisiin, mutta rikosten uhrit ja huumeisiin koukkuun jääneet olivat niin kovin nuoria, nuorin vain 15-vuotias. He olivat vain vähän aikaisemmin olleet innokkaita lintujen tarkkailijoita tai lupaavia urheilijoita tai vain aivan tavallisia pikkutyttöjä. Lukiessa tuli surullinen olo.

Piripolkka ei ole whodunit-kirja, koska mahdollisia murhien tekijöitä on yksi, ja hänet keksii varhaisessa vaiheessa. Kirjan aiheena on selvästi huumeisiin liittyvä rikollisuus ja huumeiden käytön seuraukset.

Tässä vakavassa kirjassa Koskisen jatkuvat naissekoilut tuntuivat täysin tarpeettomilta.

Seppo Jokinen: Piripolkka
Karisto 2002, 2. painos, 331 s.

torstai 9. marraskuuta 2017

Naisten aakkoset: W


W oli yksi helpoimpia kirjaimia Naisten aakkosiin. Kysymykset, jotka varmaan kaikki blogiani seuraavat jo muistavat:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
Ne 'helpot' vastaukset:
  1. Wisława Szymborska. Szymborska on ehdoton suosikkirunoilijani. Ilman Nobel-palkintoaan hän olisi saattanut jäädä Suomessa huomaamattomaksi. Nyt tunnen monta ihmistä, joiden rakkain runoilija hän on. Olen kirjoittanut hänen runoistaan nobelistisarjassani.
  2. Martta Wendelin. Hänen iki-ihanat korttinsa ja satukuvituksensa!
  3. a) Virginia Woolf. Olen lukenut Woolfilta vain Mrs. Dallowayn. Muutakin haluaisin lukea, mutta on toistaiseksi jäänyt aikomukseksi.
Aiemmin olen kirjoittanut seuraavasti: 
ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTU, V.