Siegfried Lenz: Hiljaisuus

Siegfried Lenzin romaanin Hiljaisuus aihe on iätön ja vakava: miten sairauskohtauksen jälkeinen afasia vaikuttaa sairastuneeseen ja hänen läheisiinsä. Kirjan alkuperäinen saksankielinen nimi Der Verlust on suoraan käännettynä Menetys, mutta suomenkielinen nimi on myös hyvin kuvaava.

Uli (Ulrich) on tehnyt sekalaisia töitä, jotka ovat usein liittyneet sanoihin, viestintään ja puhumiseen. Hän saa kohtauksen ollessaan bussissa vetämässä turistikierrosta Hampurissa. Kohtauksen laatua ei ole määritelty tarkasti, se saattaa olla aivoverenkiertohäiriö. Seurauksena Uli ei pysty puhumaan. Hän ymmärtää, mitä muut hänelle sanovat. Kirjoittamaan hän pystyy suuresti keskittymällä, mutta tuotokset ovat sekavia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Käveleminen on vaivalloista, eikä toinen käsi oikein toimi.

Ulin naisystävälle Noralle Ulin sairastuminen on šokki. He ovat tunteneet toisensa vasta vuoden, ja Noralla on takanaan pitempiaikainen suhde, jonka lopussa mies kuoli oltuaan sairaalassa vuoden. Noran ajatuksia ja käytöstä ja niiden muuttumista seurataan tarkasti. Muut tuttavat ja sukulaiset esiintyvät lyhyemmin.

Hiljaisuus on vangitseva varsinkin, kun ollaan Noran tai Ulin pään sisällä. Lukija ahdistuu Ulin mukana. Hänellä ei ole yhteyttä maailmaan, eikä hän saa viestiään perille, vaikka kuinka yrittää.

”Miten hän ilmaisisi toiveensa? Miten ilmoittaisi kuka hän on? Näin ajatellessaan – ja törmätessään joka kerta samaan asiaan – hän tajusi että pahinta oli kun ei kyennyt selittämään ajatuksiaan toiselle ihmiselle.”

Hiljaisuus on hyvin taitavasti kirjoitettu kirja sanojen tärkeydestä. Mitään kevyttä luettavaa se ei ole, päinvastoin, mutta sen lopussa on toivon pilkahdus.

Siegfried Lenz: Hiljaisuus
Suomentanut Oili Suominen
Gummerus 1983, 222 s.
Saksankielinen alkuteos Der Verlust 1981

***********

Oili Suomisen suomentama Hiljaisuus on toinen kirja Helmet-haasteen kohtiin 47 & 48 Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä. Ensimmäinen oli G. W. Sebaldin Merkintöjä Korsikasta.

Sanna Hirvonen: Margit

 

Margit katseli minua vaativasti kirjaston Bestseller-hyllyltä. Pakkohan kaima oli ottaa mukaan.

”Lähellä olevaa ihmistä on katsottava pala palalta, ja aina jotain jää piiloon.”

Margit, Ulla ja Ninni. Kolme naista, joista kaksi katsoo Margitia. Ihastutaan, rakastutaan, muutetaan yhteen. Tunteet viilenevät, taas rakastutaan. Elämä on kaikkein parasta, elämä on kurjista kurjinta. Onnea ja epätoivoa.

Margit on ihmissuhdekirja. Sen tarinassa ei sinänsä ole mitään uutta (ellei joku pidä kolmen naisen kolmiodraamaa sellaisena), mutta se on kerrottu tehokkaasti ja – sanoisinko – vauhdikkaasti. Lauseet ovat lyhyitä, dialogi ytimekästä.

Taustalla kulkee 1980-luvun juppiaika ja seuraavan vuosikymmenen lama. Sekä Helsinki. Kadut ja kalliot tunnistaa.

Naisten intohimon kohteet ovat erikoisia, niitä seuraileva kirjan kansi oivaltava. Yksi on langennut vaakunoihin ja vaakunaselityksiin. ”Alainen aaltokoroinen hirsi. Mustassa kentässä kaksi paaluittaista hopeista tuohitorvea.” Toinen rakastuu Louvren Artemis-patsaaseen. Jumalatarta voi palvoa, mutta voiko ihmistä?

”Margit oli parasta, mitä hänelle oli tapahtunut. Kivi oli tullut lihaksi. Kahdesta oli tullut yksi. Se kesti hetken, mutta se oli totta.”

Sanna Hirvonen: Margit
Kustantamo S&S 2024, 303 s.

***********

Margit on Helsinki-kirja. Helmet-haasteessa sopiva kohta on 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin.

Juan José Millás: Solo humo

 

Juan José Millás on yksi espanjalaisista suosikkikirjailijoistani. Solo humo (Vain savua; ei suomennettu) on hänen tuore teoksensa viime vuodelta.

Alussa Carlos saa kuulla, että hänen isänsä on kuollut. Carlos ei ole koskaan tuntenut isää, joka jätti perheensä pojan ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Hän tuntee isää kohtaan lähinnä vihaa. Nyt Carlos perii isän asunnon. Hän on juuri tullut täysi-ikäiseksi ja päättää äitinsä vastustuksesta huolimatta muuttaa sinne asumaan.

Isä on ollut espanjan opettaja, ja hänen asuntonsa on täynnä kirjoja. Carlos ei ole lukija, mutta hän etsii yhteyttä isään lukemalla yöpöydältä löytynyttä Grimmin veljesten satukirjaa. Kyseessä ovat alkuperäiset Grimmin sadut, jotka ovat julmia ja väkivaltaisia, toisin kuin niistä nykyisin lapsille kerrottavat versiot. Ensimmäiseksi Carlos lukee Tuhkimon. Kun hän aloittaa, hän tuntee kaksinkertaistuvansa. Hän tietää olevansa sängyllä kirja kädessään, mutta samalla hän on sadun sisällä, kulkee sen henkilöiden joukossa, näkee heidät ja heidän ympäristönsä. Tunne on tuttu kaikille lukijoille. Carlos uppoutuu satuihin yhä syvemmälle. Hän samastuu Hannuun ja Kerttuun, joiden vanhemmat hylkäävät lapsensa. Siinä sadussa hän kohtaa isänsä, joka etsii tietä ulos kirjasta.

Satujen rinnalla kulkee Carlosin elämä reaalimaailmassa. Siihen kuuluu esimerkiksi naapurihuoneistossa asuva nainen, joka oli ollut myös Carlosin isän ystävä. Jotkut osat saduista ylittävät satumaailman ja todellisuuden rajan. Vuosien kuluessa Carlos osaa käyttää satuja hyväkseen. Tavallaan hän pystyy kostamaan isälleen.

Solo humon aiheena on isän kuoleman sureminen ja hylätyksi tulemisesta toipuminen. Käsittelytapa on Millásin tyyliin omaperäinen. On kiehtovaa, miten hän luo toisen todellisuuden tämän tuntemamme rinnalle, tässä satujen avulla. Pidin kirjasta paljon.

Juan José Millás: Solo humo
Alfaguara 2023, 180 s.

***********

Espanjalainen kirjailija täyttää Helmet-haasteen kohdan 28. Kirjailija on Välimeren maasta.

Luiz Ruffato: Tekokukkia

 

Tekokukissa on kehyskertomus, jossa kirjailija sanoo julkaisevansa vain tyylillisesti hiomansa käsikirjoituksen, jonka on saanut kaukaiselta sukulaiseltaan Dório Finettolta. Samaan tyyliin Ruffato toimi edellisessä häneltä lukemassani kirjassa Lissabonissa muistin sinut, jossa hän väitti vain vähän editoineensa haastattelemansa henkilön puheita.

Insinööri Finetto oli ollut töissä Maailmanpankissa projektikonsulttina. Työnsä vuoksi hän matkusti ympäri maailmaa. Hänen oma otsikkonsa kirjoituksille on Matkoja vieraalla maalla. Vaikka kirjaa kutsutaan romaaniksi, sitä voisi sanoa myös kertomuskokoelmaksi. Finetto kirjoittaa matkoilla tapaamistaan ihmisistä, jotka ovat ilmeisen mielellään avautuneet hänelle ja kertoneet elämäntarinansa.

Pidin eniten kertomuksesta Absoluuttinen nykyhetki. Siinä Finetto tapaa hotellissa Buenos Airesissa eläkkeellä olevan ranskalaisen naisen, joka on löytänyt absoluuttisen nykyhetken tanssiessaan argentiinalaista tangoa. Ruffato on tajunnanvirran mestari, ja tässä kertomuksessa hän käyttää taitoaan enemmän kuin muissa tarinoissa. Finetton kommentit sulautuvat sujuvasti naisen kertomaan. Absoluuttinen nykyhetki on myös hieman positiivisempi kuin muut tarinat, vaikka siinäkin nainen on saavuttanut kuvaamansa tunteen vain kerran.

Kertomuksissa on vaikeita ihmissuhteita ja surullisia kohtaloita. Tarinassa Paksukainen Finetto tutustuu Uruguayssa mieheen, joka kertoo, miten oli vuosia etsinyt kadonnutta isäänsä. Ensimmäisen, siistityn version hän kertoo perheensä kuunnellessa, totuuden myöhemmin hotellissa. ”Isäni oli... tai siis on, jos vielä elää... varsinainen paskiainen, una gran mierda...” Itä-Timorissa tulkki kertoo Finettolle kauniista Susanasta, jolle kauneus oli tuottanut vain ongelmia, jotka johtivat masennukseen ja aikaiseen kuolemaan. Beirutissa Finetto syö sushia yhdessä argentiinalaisen kanssa, joka oli nuoruudessaan ollut anarkisti ja joutunut pakenemaan maasta sotilasvallankumouksen jälkeen. Nyt hän asuu Ranskassa, tuntee itsensä maattomaksi ja näkee Argentiinan tuhottuna.

Pessimististä tunnelmaa korostaa viimeinen kertomus Ei paikkaa mihin päänsä kallistaa, jossa Finetto miettii omaa elämäänsä ja tulee tulokseen, ettei kuulu minnekään.

”Aika – tuo byrokraattinen ja sydämetön tuntikirjuri – on tuhonnut elämää varten huolellisesti tekemäni suunnitelmat: se on harmaannuttanut hiukseni, taivuttanut selkäni kumaraan, rypistänyt ihoni, ruostuttanut niveleni, pyyhkinyt pois unelmani. Vaelsin pitkin maailmaa ja tuhlasin askeleitani muistamatta ettei minulla ole paikkaa mihin pääni kallistaa...”

Luiz Ruffato: Tekokukkia
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Into 2015, 176 s.
Portugalinkielinen alkuteos Flores artificiais 2014

***********

Kertomuksessa Jalka päähenkilö on lähellä Hampuria sijaitsevassa pikkukaupungissa täysihoitolaa pitävä nainen, jonka vasen jalka oli vammautunut jo vauvana. Sijoitan Tekokukkia Helmet-haasteen kohtaan 31. Kirjassa on vammainen henkilö.

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset

 

Tutkijat Sanna Nyqvist ja Outi Oja ovat kirjoittaneet väärennöksiin paneutuvan tietokirjan Kirjalliset väärennökset. Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia. Kirja jakaantuu kolmeen osaan: I Väärennösten maailma, II Väärennöksiä eurooppalaisessa kirjallisuudessa, III Väärennöksiä kotimaisessa kirjallisuudessa.

Ensimmäisessä osassa on historiaa ja peruskäsitteitä esimerkein valaistuna. Esimerkiksi käsitys kirjallisen tuotoksen tekijyydestä on muuttunut vuosisatojen aikana. Kirjassa jaetaan väärennökset kolmeen lajiin, varsinaisiin väärennöksiin (tekstiä väitetään jonkun tunnetun kirjailijan tekemäksi), plagiointiin eli lainaamiseen ja identiteettihuijauksiin. Monessa kohdassa kirjoitetaan siitä, mikä on plagiointia ja mikä ei. Vastaus ei ole yksinkertainen. Lainaamiseen suhtaudutaan eri tavalla esimerkiksi lajityypin mukaan, ankarammin viihdekirjallisuudessa kuin korkeakirjallisuudessa.

”Korkeakirjallisuudessa arvostetaan intertekstuaalisuutta, joka kytkeytyy pitkään kirjallisen jäljittelyn ja koostamisen traditioon. Lainaaminen nähdään taiteellisena toimintana, ei omaperäisyyden puutteena tai menestymisen tavoitteluna helpoin keinoin.”

Osissa kaksi ja kolme otetaan tarkasteltavaksi tunnettuja väärennöstapauksia, joissa on ominaisuuksia, joita voidaan yleistää. Oscar Wilde on monitahoinen kohde. Häntä syytettiin uransa alussa plagioinnista. Myöhemmin hänen tuotannossaan on väärentäjähahmoja. Kuolemansa jälkeen Wilde joutui itse runsaiden väärennösten kohteeksi. Suomalaisista kirjailijoista käsitellään V. A. Koskenniemeä, Mauri Sariolaa ja Anja Kaurasta. Sariolan Esko Laukon nimellä julkaiseman dekkarin plagiaattitapauksen muistan itsekin, samoin Kaurasen romaanin Pelon maantiede väitetyn plagioinnin synnyttämän kohun.

Koska Nyqvist ja Oja ovat tutkijoita, kirja on perusteellinen. Se ei kuitenkaan ole raskas, vaan teksti on eloisaa ja joskus jopa hauskaa. Lähdeteoksia on lueteltu yli kaksikymmentä sivua, ja viittauksia on viitisensataa. Kuinka voisi muuten ollakaan, kun yhtenä aiheena on plagiointi.

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset
Gaudeamus 2018, 381 s.

***********

Kirja löytyi lähikirjaston suositushyllyltä, joten sijoitan sen Helmet-haasteen kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

Suurteoksia

Saara Turunen ja Petra Maisonen ovat toimittaneet Suurteoksia-antologian, jossa kirjailijat kirjoittavat itselleen tärkeistä teoksista. Kaikki kaksikymmentä kirjailijaa ovat naisia, ja myös heidän valitsemiensa teosten kirjoittajat ovat naisia. Kirjalle on ilmestynyt jo jatko-osakin Suurteoksia II.

”Päämääränämme on ennen kaikkea nostaa esille sellaisia teoksia, jotka ovat olleet suuria niille kirjoittajille, jotka ovat tämän antologian tekemiseen osallistuneet.”

Kirjoittajissa on tuttuja pitkän uran tehneitä kirjailijoita kuten Pirkko Saisio, Sirpa Kähkönen ja Merete Mazzarella, mutta myös nuorempia, jotka tiesin vain nimeltä, kuten Aino Vähäpesola ja Aura Nurmi. Suurteoksiksi valituista olin lukenut vain A. S. Byattin Riivauksen (valinnut Anna Kortelainen), Leena Krohnin Tainaronin (Ranya Paasonen) ja Lionel Shriverin Poikani Kevinin (Milja Sarkola). Useimmilta kirjailijoilta olin lukenut jotakin, vaikka en juuri tässä antologiassa olevaa kirjaa.

Syyt siihen, miksi joku tietty teos päätyy henkilökohtaiseksi suurteokseksi, ovat tietysti moninaisia. Jokainen lukija osaa varmasti nimetä omansa. Kirjailijoillakin syyt vaihtelevat. Syy voi olla henkilökohtaisessa elämässä kuten Mari Pulkkisen Surun sylissä Katriina Huttuselle tai Zadie Smithin Nimikirjoitusmies Koko Hubaralle. Jotkut ovat löytäneet kirjasta vahvistuksen oman kirjoittamisensa merkityksellisyydelle. Tiina Katriina Tikkanen päättää kirjoituksensa Kreetta Onkelin Ilosesta talosta: ”Että joku uskalsi.” Tietysti kirjailijat myös saavat lukemastaan oivalluksia omaan kirjoittamiseensa. Riikka Pelon kirjoitus Virginia Woolfin Majakasta ja Woolfista laajemminkin korostaa rytmin merkitystä.

”Rytmi on keskeinen asia myös proosan, ei ainoastaan runouden kannalta, teoksen maailman kaikilta osiltaan läpäisevä dynaaminen tapahtuma.”

Malin Kivelän kirjoitus minulle tuntemattoman itävaltalaisen Marlen Haushoferin yhtä tuntemattomasta romaanista Seinä nousi antologian vaikuttavimmaksi. Seinä on dystopia, jota voi tulkita monella tavalla, esimerkiksi naisen itsenäistymiskertomukseksi. Lisäsin Seinän heti luettavien kirjojen listalleni.

Suurteoksia esittelee kirjoja, joita ei välttämättä löydy miesvaltaisesta kirjallisuuden kaanonista. Suosittelen lämpimästi. Tämän jälkeen aion lukea myös Suurteoksia II -antologian.

Suurteoksista on kirjoitettu monessa blogissa, esim. Donna Mobilen kirjat, Ankin kirjablogi ja Reader, why did I marry him?.

Suurteoksia, toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen
Tammi 2021, 304 s.

***********

Helmet-haaste: 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää.

Tiina Raevaara: Polaaripyörre

 

Lähikirjastossa on ekohylly, jossa on ilmasto- ja ympäristöaiheista kirjallisuutta, sekä fiktiota että tietokirjoja. Sieltä löytyi Tiina Raevaaran Polaaripyörre.

Polaaripyörteessä on ilmastonmuutokseen liittyvä mahdollinen uhkakuva, jonka biologi Raevaara perustelee uskottavasti. Kirja ei ole varsinainen dekkari, mutta jännittävä se kyllä on.

Raevaaran kirjassa Kaksoiskierre esittelemä geenitutkija Eerika on tyttärensä Tuulikin kanssa Huippuvuorilla. Hän on saanut työpaikan tutkimusapulaisena planktontutkimuksessa. Eerika on halunnut päästä kauas Suomesta ja siellä edelleen kesken olevasta rikostutkimuksesta, jossa hänellä ja Tuulikilla oli osuus. Olen lukenut Kaksoiskierteen, mutta lukemisesta on aikaa. Polaaripyörteessä onneksi kerrotaan sen verran, mikä tässä kirjassa on tarpeen tietää Eerikan taustasta.

”Olemme maailman laidalla. Täältä ei pääse enää pidemmälle. Se tuntuu hyvältä mutta haikealta. Täällä me nyt olemme, minä ja Tuulikki, kauempana kaikesta kuin koskaan kuvittelin pääseväni. Täällä saamme olla rauhassa. Emme koskaan enää palaisi vanhaan.”

Tietenkään Eerika ei saa olla rauhassa, vaan sotkeutuu juttuun, joka alkaa ikiroudan sulamisen aiheuttamasta sortumasta, ja johon kietoutuvat tuntematon alkueläin, tutkimustaan mustasukkaisesti vartioiva tohtori, ikuista elämää tavoittelevia ihmisiä jäädyttävä yritys ja venäläinen sukellusvene. Lopussa jännitys kasvaa kihelmöiväksi – tai tässä paremminkin jäiseksi. Loppuratkaisussa on sipaus science fictionia.

Pidän tällaisesta kirjasta, jossa yhdistetään tiedettä jännitykseen. Polaaripyörteen vahvuutena on myös tapahtumapaikka, kylmä ja sumuinen Longyearbyen, jossa uhka törmätä jääkarhuun on todellinen.

Tiina Raevaara: Polaaripyörre
Like 2021, 317 s.

***********

Helmet-haaste: 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli).