sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Sain tämän kirjan joululahjaksi. Saattaa olla, että en muuten olisi tullut sitä lukeneeksi. Tiesin etukäteen, mistä Poikani Kevin kertoo, vaikka en seurannutkaan keskustelua sen julkaisemisen jälkeen.

Kevin on koulusurmaaja. Hänen äitinsä Eva yrittää ymmärtää tapahtunutta kirjoittamalla kirjeitä miehelleen Franklinille. Eva aloittaa ajasta ennen Kevinin syntymää, ajasta, jolloin hän ja Franklin miettivät, hankkiako lapsia vai ei. Minusta Evan kirjoittaminen on terapeuttista, eikä yritys selvittää, miksi Kevin teki, mitä teki. Kevin oli paha alusta alkaen, jo pikkulapsena. Evan ja Franklinin käsitykset pojastaan poikkeavat toisistaan täysin. Kirjan englanninkielinen nimi on kuvaava ”We Need to Talk About Kevin”.
”Oikeat valtiot ja yksittäiset pahat pikkupojat joutavat helvettiin, mutta valtioiden ja poikien ihannekuvat eläkööt iankaikkisessa riemussa.”
Kevinin teko tiedetään kirjassa alusta alkaen. Takakannen tekstissä sanotaan, että koko totuus paljastetaan vasta lopussa, mutta siitäkin annetaan niin paljon vihjeitä, että se ei voi olla lukijalle yllätys.

Kirja on pitkä, mutta pitää otteessaan koko ajan. Tosin aivan lopussa, kun kuvaus oli turhan yksityiskohtaista, aloin ajatella, että onko Shriver vain käyttänyt koulusurmia kirjoittaakseen huomiota herättävän teoksen. Siitä ajatuksesta jäi epämukava olo.

Lionel Shriver: Poikani Kevin
Suomentanut Sari Karhulahti
Avain 2012, 544 s., 1. painos 2006
Englanninkielinen alkuteos We Need to Talk About Kevin 2003

6 kommenttia:

  1. Kyllähän kirjailijat havainnoivat maailmaa ja paljon sieltä kirjoista tulee vastaan mitä maailmalla tapahtuu tai on jo tapahtunut. Onhan tässä myös äiti-poika-suhde sekä äiti, joka ei rakastanut lastaan-teemat. Vahvoja aiheita. Minusta Poikani Kevin on Shriverin paras kirja. Kirja sai Orange-palkinnon, joten hyväksi havaittu muuallakin. Elokuva on vielä katsomatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en olekaan lukenut muita Shriverin kirjoja, joten en voi verrata.

      Poista
  2. Minusta koko totuus paljastui hyvinkin lopussa. Luulin pitkään Evan kirjoittavan oikeasti kirjeitä miehelleen, joka on pelastanut itsensä kauheasta perhetilanteesta eroamalla tai ainakin muuttamalla pois. Se, mitä kotona oli tapahtunut ennen kouluverilöylyä oli yllätys ja surun paikka myös lukijalle. Elokuvassa tämä oli jotenkin laimeasti kuvattu - muistaakseni. En pitänyt elokuvasta muutoinkaan henkilövalintojen vuoksi.

    Ei kai niitä koulusurmia USA:ssakaan vielä 2003 ollut niin paljon. En muista, milloi itse luin kirjan, mutta koin silloin, että se selvensi mielessäni sitä, millainen koulusurmaaja saattaa olla.

    Minä en kokenut koskaan, että Eva ei olisi rakastanut lastaan. Lapsi vain oli mahdoton. Eva ei lopettanut rakastamista edes kaikkien kauheuksien jälkeen, vaan kävi vankilassa mykän, raa'an poikansa luona uskollisesti. Elokuvassa minua häiritsikin se, että Evan rooliin oli valittu kylmä Tilda Swinton, jonka jokainen ilme ja liike oli ruma.

    Main tavoin minäkin pidän tätä Shriverin parhaana romaanina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tuo loppu ei tosiaan tullut yllätyksenä. Jossakin kirjan puolivälin paikkella tajusin, missä Franklin on ja kuka hänet on sinne saattanut. Tapakin oli selvillä, kun Kevin löysi ainoan harrastuksensa.

      Kirjan sivulla 91 luetellaan 9 kouluampumistapausta USA:ssa 1990-luvulla. Tarkistin lukiessani, että ne ovat oikeita eli kyllä niitä oli aika paljon.

      Elokuvaa en aio katsoa. Hyvä, että kerroitkin, että et pitänyt siitä.

      Poista
  3. Itse luin teoksen samoihin aikoihin kun näin samaisen elokuvan. Elokuva ja kirja molemmat hienoja omalla tavallaan, mutta eivät mitään leppoisaa koettavaa. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen että molemmat tuli koettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pystyn aivan hyvin lukemaan tällaisen rankan tarinan, mutta elokuvana saman katsominen olisi vaikeaa. Siksipä en aiokaan katsoa elokuvaa.

      Poista

Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.