keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Helsingin kirjamessuilla kuulin, että kirja Ruutia valkokankaalla – Elokuvien Villi länsi on elokuvakriitikko Pertti Avolan pitkäaikainen haave, jonka hän on nyt saanut toteutetuksi.
”Tämän kirjan tarkoitus on antaa lukijalle käsitys siitä, millaista elämä Villissä lännessä todella oli ja miten se toisaalta on nähty elokuvissa. Miten historialliset ja kulttuurihistorialliset faktat eroavat siitä, millaiselta länsi elokuvissa näyttää? Millä tavoin historiallisesta todellisuudesta on muokattu visuaalinen myytti?”
Tuon tarkoituksensa kirja täyttää hyvin. Pidin siitä, että luvut on jaoteltu aiheittain, eikä elokuva kerrallaan niin kuin elokuvia käsittelevissä kirjoissa usein. Kirja alkaa cowboy-myytistä (opin, että pitkiä karjanajoja oikeasti oli olemassa) ja päättyy nykyajan westerneihin. Niitä todella tehdään vieläkin, jopa Tarantino tekee. Välissä käsitellään kuuluisat lainsuojattomat, intiaanit ja naiset. Billy the Kidistä ja Jesse Jamesista on tehty valtava määrä elokuvia, joiden todenmukaisuus on niin tai näin. Kuva intiaaneista muuttuu realistisemmaksi nykyaikaa kohti tultaessa. Jotkut vanhat Villin lännen elokuvat ovat niin rasistisia, ettei nykykatsoja pysty niitä kunnolla katsomaan. Luvun otsikkona onkin ”Valkoisen miehen historiaa”. Niinhän Villi länsi elokuvissa on.

Italowesternit ja niiden vaikutus amerikkalaisiin Villin lännen elokuviin saa oman lukunsa. Yksi minun western-suosikkejani on Hyvät, pahat ja rumat, jonka olen käynyt katsomassa teatterissa kaksi kertaa ja dvd minulla on myös. Elokuvakriitikoiden tapaan Avola arvostaa Leonen elokuvista enemmän Huuliharppukostajaa.

Olen nähnyt suuren osan kirjassa mainituista melkein kahdestasadasta elokuvasta ja pystyin vertaamaan tekstiä omiin mielikuviini. Olen sitä ikäluokkaa, joka lapsena aloitti tutustumisensa Villiin länteen Bonanzasta ja Virginialaisesta. Nekin Avola mainitsee. Valitettavasti en tullut katsoneeksi Deadwood-sarjaa, jolloin olisin voinut verrata vanhaa lännen kuvaa uudempaan kehuttuun.

Tämän kirjan taustoitukset ovat varmasti mielessä, kun seuraavan kerran katson jonkun westernin.

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla – Elokuvien Villi länsi
Jalava 2017, 205 s.

***********
Sen verran olen katsonut Villin lännen elokuvia, että sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kuukauden nobelisti Naguib Mahfouz: Miramar

Miramar on kreikkalaisen madamen pitämä täysihoitola Aleksandriassa. Asukkaina on viisi miestä, kaksi vanhaa ja kolme nuorta. Juuri maalta saapunut nuori kaunis palvelijatyttö Zuhra toimii tapahtumien katalysaattorina.

Aika on 1960-luvun alku, jolloin Nasser oli Egyptin presidenttinä ja poliittisena valtavirtauksena oli arabisosialismi. Miramarin asukkaisiin uusi aika kuningasvallan jälkeen on vaikuttanut eri tavoin. Muita tarkkaileva Amir Wagdi on jonkinmoista kuuluisuutta saavuttanut toimittaja, mutta nyt eläkkeellä. Vanhoista miehistä toinen on kuningasmielinen entinen korkea virkamies, joka on joutunut valvonnan alaiseksi. Nuorista miehistä yksi kuuluu ryhmään, jota nykyajan pitäisi hyödyttää. Hän on tuntemattomasta suvusta ja kotoisin maalta, mutta on päässyt nousemaan lähtökohtiensa yläpuolelle. Toinen nuorukainen on tyhjäntoimittaja, rikkaasta suvusta, jonka maaomaisuutta ei ole jostain syystä kansallistettu. Kolmas on radiotoimittaja, joka on joutunut Kairossa paitsioon mielipiteidensä vuoksi ja on tavallaan paennut Aleksandriaan.

Miramar on siis varsin poliittinen, tai ainakin yhteiskunnallinen kirja. Siinä on myös paljon viittauksia uskontoon ja Egyptin historiaan. Lukijaa autetaan runsailla viitteillä, jotka on onneksi sijoitettu kirjan loppuun, eikä sivujen alalaitaan. Viittaukset häiritsevät minua kaunokirjallisessa tekstissä, mutta tässä kirjassa ne olivat tarpeellisia ja sijoitettuna niin, että ne voi lukea silloin kun halusi.

Amir Wagdi toimii taustoittajana ja kertojana ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa. Samat, palvelija Zuhran ympärillä pyörivät tapahtumat kerrotaan myös kaikkien kolmen nuorukaisen sanoin. Naiset, Zuhra ja madame, eivät saa omaa ääntään kuuluviin.

Miramar on näennäisen kepeä. Sen lukee todella nopeasti. Sitä voisi pitää ihmissuhderomaanina, jossa kolme nuorta miestä kilpailee kauniin naisen huomiosta, tai sitä voisi pitää rikosromaanina, sillä epäilty henkirikoskin siinä on. Samanlaiseen tyyliin oli kirjoitettu Mahfouzilta aiemmin lukemani Midaqq-kuja. Siinäkin vakavuus oli pinnan alla.

Naguib Mahfouzilta on suomennettu Miramarin ja Midaqq-kujan lisäksi Kairo-trilogia: Palatsikatu, Intohimon palatsi ja Sokerikuja. Blogikirjoituksia löysin vain kahdesta kirjasta:
Midaqq-kuja, Kirjakaapin kummitus
Palatsikatu, Oksan hyllyltä

Naguib Mahfouz: Miramar
Suomentaneet Pekka Suni ja Mustafa Shikeben
Tammen Keltainen kirjasto 1989, 261 s.
Arabiankielinen alkuteos 1967

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Pekka Haavisto: Hatunnosto

Pekka Haaviston kirjassa Hatunnosto maailman pakolaiskriisit nousevat tärkeimmäksi aiheeksi: Darfur, Somalia, Kosovo. Haavisto on ollut kehitysyhteistyöministeri ja sen jälkeen hän on toiminut kansainvälisissä tehtävissä, esimerkiksi juuri Darfurissa. Me kuulemme kriiseistä uutisissa, mutta Haavisto vie uutisten taakse, kun hän kertoo omakohtaisista kokemuksistaan, kuten neuvottelusta suuren puun alla keskellä autiomaata tai kiitollisen pakolaisnaisen tapaamisesta lerillä. Kiitollisuuden aiheuttivat Euroopasta saadut sininen pressu ja muovikanisteri.  Kirja on ilmestynyt vuonna 2010, mutta sen jälkeen pakolaiskriisit eivät ole ainakaan vähentyneet.

Hatunnosto on omaelämäkerrallinen, mutta kansainväliset asiat ovat siinä etusijalla. Niiden jälkeen Haavisto kertoo valittuja tapahtumia elämästään sekä mielipiteitään ja näkemyksiään joistakin asioista. Aiheet vaihtelevat puolison kohtaamisesta kuplavolkkariharrastukseen ja luonnon henkisestä merkityksestä sammon arvoitukseen. Vihreän liikkeen syntysijoilla Koijärvellä käydään myös.

Julkaisuajankohdasta päättelin, että Hatunnosto on kirjoitettu vuoden 2012 presidentinvaaleja ajatellen, vaikka varsinainen vaalikirjakin ilmestyi myöhemmin. Nythän Hatunnosto on taas ajankohtainen.

Pekka Haavisto: Hatunnosto
Kirjapaja 2010, 229 s.

***********
Helmet-haaste: 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija

Nuorallatanssija on novellikokoelma, jonka kaikissa novelleissa on sama aihe. Venäläistaustainen nainen ja suomalainen mies kohtaavat. Naisten ammatit vaihtelevat siivoojasta IT-ammattilaiseen ja miesten retkeilymajan omistajasta kuvataiteilijaan. Useimmissa novelleissa kohtaaminen ei johda mihinkään pitkäaikaiseen. Usein se on vain hento mahdollisuus.

Kulttuurierot maustavat tarinoita. Suomalainen mies osoittaa rakkauttaan vaihtamalla tapetit ja kiinnostuksensa tarjoamalla termospullosta kahvia.  ”Voi tuota suomalaista vaiteliaisuutta. Milloin minä oikein totun siihen?” Venäläinen nainen pukeutuu aluksi liian hienosti. ”Aloin pukeutua mitäänsanomattomasti kunnioittaakseni paikallisia tapoja ja välttyäkseni joutumasta silmätikuksi.”

Lindén kirjoittaa kevyesti, silloinkin kun sisällössä on traagisuutta. Novellit lukee nopeasti ja luultavasti unohtaa myös, paitsi novellin Esperal. Sitä peukutan näkökulmasta (Novellihaaste 2).

Esperalissa vuorottelevat naisen ja miehen ajatukset. Kolmas näkökulma on lukijan, joka saa yhdistää heidän lyhyen tarinansa pienistä palasista, jotka tuntuvat vain sivuavan toisiaan. Esperalissa on vahvana alussa mainistsemani mahdollisuus: ”Jokainen tuttavuus on kokemus, kohottava löytö. Jokainen uusi ihminen merkitsee toivoa.”




Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Gummerus 2009, 179 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Lindanserskan 2009

tiistai 21. marraskuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Kuuntelin Helsingin kirjamessuilla Sirpa Kähkösen ja Martti Anhavan keskustelua Dostojevskista. Kun he käsittelivät Dostojevskin vankeusaikaa ja sen vaikutusta hänen kirjoihinsa, Kähkönen mainitsi, että hänen omaan kirjoittamiseensa ovat vaikuttaneet hänen isoisänsä vankeuskokemukset. Kiinnostuin, ja lainasin Kähkösen tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit, jossa hän paneutuu isoisänsä elämään ja Tammisaaren pakkotyölaitokseen 1930-luvulla.
”Tämä kirja sai alkunsa erään lukijani viestistä. Hän oli lukenut Mustat morsiamet -romaanini ja arveli, että kuvaukseni 30-luvun poliittisesta vankeudesta oli fiktiota. Silloin oivalsin, että Tammisaaren 30-luku oli sivistyneellekin lukijalle tuntematonta historiaa. Kun itse olen elänyt poliittisen vangin lähipiirissä, asia on ollut niin iso, läheinen ja kipeä, että en ole osannut hahmottaa, miten vähän muilla on siitä tietoa.”
Kirjan alussa Kähkönen kertoo kyhyesti isoisänsä Lauri Tuomaisen elämästä ennen vankilajaksoja. Tuomainen oli 1920-luvulla Pietarissa Kansainvälisessä sotakoulussa, mutta palasi sieltä Suomeen, näin jälkikäteen katsottuna omaksi onnekseen. Hän ei kärsinyt samaa kohtaloa kuin moni Neuvostoliittoon loikannut suomalainen kommunisti. Tuomainen oli kihloissa aatetoveri Anni Kukkosen kanssa, mutta heidän kihlauksensa purkaantui ajan mullistuksissa.

Tuomainen kärsi ensimmäisen vankilatuomionsa 1920-luvun lopulla. Toisen, pitkän seitsemän vuoden tuomion hän sai 1932. Molemmilla kerroilla vankilana oli Tammisaaren pakkotyölaitos. Tuomiot tuntuvat pitkiltä verrattuna tehtyihin rikoksiin. Tohtori Ilari Hannulan mukaan samoihin aikoihin ”valtiovalta suhtautui erittäin lievästi äärioikeistolaisiin rikoksentekijöihin”.

Kähkönen ei niinkään kerro isoisänsä kokemuksista, vaan yleensä oloista Tammisaaressa, ja enimmäkseen muiden vankien kautta. Poliittisilla vangeilla oli joitakin erioikeuksia kriminaalivankeihin verrattuna, mutta heidän oikeuksiaan yritettiin kaventaa ja jopa poistaa. Vankilassa käytetyt rangaistukset olivat kovia ja vankien kuntoa huonontavia. Olot kärjistyivät nälkälakoksi, jonka lopussa neljä vankia kuoli pakkoruokinnan seurauksena. Kuvaus lakosta ja sen murtamisesta on raskasta luettavaa. 1930-luvun Suomessa mielipidevankien kohtelu oli julmaa.

Kirjan lähdeluettelo on vaikuttava. Vankilan tapahtumat peilataan historiaan ja ulkopuoliseen yhteiskuntaan. Sirpa Kähkönen on tehnyt ison työn, ehkä henkilökohtaisista lähtökohdista, mutta päätyen yleisesti kiinnostavaan historiateokseen.

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi
Otava 2010, 287 s.

***********
Helmet-haaste: 8. Suomen historiasta kertova kirja.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Heikki Reivilä: Onnettomat Roomassa

Onnettomat Roomassa on kirjoitettu tyyliin, joka toi mieleeni pakinat. Kolmesataa sivua pakinatekstiä, huh, ajattelin ensin, mutta tyyliin tottui.

Hotel Majestic Roma tunnetaan esimerkiksi Fellinin elokuvasta La dolce vita. Nyt sinne on saapunut viehättävä Helena-rouva tarkoituksenaan myydä arvokas kaulakoru, jonka hän on saanut perinnöksi tädiltään. Ehkä Helenalla on mielessä jotain epärehellistäkin. Helenaa – ja hänen koruaan – seuraavat vapaaherra herra Henriksson ja muutama muu, huijareita selvästi. Hekin haluavat hyötyä Helenan korusta.

Seuraa sekavaa toimintaa ja sähellystä. Identiteettihuijaus, katoava ruumis, ilmastointikanavia, joissa mahtuu ryömimään. Ja torakoita viiden tähden hotellissa! Kaikki pyörii Helenan huoneen ympärillä. Jos tämä pantaisiin näyttämölle, kyseessä olisi farssi.

Pakina- ja farssimielteistä huolimatta Onnettomat Roomassa ei naurattanut minua kertaakaan. Adjektiivi onnettomat kuvaa kirjan henkilöitä sanan kaikissa merkityksissä. Aihekin on lopulta painava, kuten Helenan pohdiskelu todistaa:
”Olen hupakko niin kuin täti sanoo. Totta, olen hupakko mikäli se tarkoittaa, että olen ollut ikäni sokea. Koru on nuoruuteni. Ja tädin nuoruus. Koru on sukumme naisten elämä. Ja minä yksin en ole ymmärtänyt tätä. Sitäkö täti tarkoittaa. Koru ei ole tärkeä, vaan perinteet. Perinteet merkitsevät jatkuvuutta. Jatkuvuus taas on kulttuuri. Ja ilman kulttuuria me olemme pelkkiä eläimiä.”

Heikki Reivilä: Onnettomat Roomassa
Teos 2017, 298 s.
Sain kirjan kustantajalta

***********
Onnettomat Roomassa on ensimmäinen lukemani tänä vuonna ilmestynyt kirja, joten se kuuluu itsestään selvästi Helmet-haasteen kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Seppo Jokinen: Piripolkka

Piripolkka on Jokisen komisario Koskinen -dekkareita. Lainasin kirjan rentoutuslukemiseksi, mutta sellaiseksi se ei ollutkaan sopiva. Nimi viittaa tietysti huumeisiin, mutta rikosten uhrit ja huumeisiin koukkuun jääneet olivat niin kovin nuoria, nuorin vain 15-vuotias. He olivat vain vähän aikaisemmin olleet innokkaita lintujen tarkkailijoita tai lupaavia urheilijoita tai vain aivan tavallisia pikkutyttöjä. Lukiessa tuli surullinen olo.

Piripolkka ei ole whodunit-kirja, koska mahdollisia murhien tekijöitä on yksi, ja hänet keksii varhaisessa vaiheessa. Kirjan aiheena on selvästi huumeisiin liittyvä rikollisuus ja huumeiden käytön seuraukset.

Tässä vakavassa kirjassa Koskisen jatkuvat naissekoilut tuntuivat täysin tarpeettomilta.

Seppo Jokinen: Piripolkka
Karisto 2002, 2. painos, 331 s.

torstai 9. marraskuuta 2017

Naisten aakkoset: W


W oli yksi helpoimpia kirjaimia Naisten aakkosiin. Kysymykset, jotka varmaan kaikki blogiani seuraavat jo muistavat:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
Ne 'helpot' vastaukset:
  1. Wisława Szymborska. Szymborska on ehdoton suosikkirunoilijani. Ilman Nobel-palkintoaan hän olisi saattanut jäädä Suomessa huomaamattomaksi. Nyt tunnen monta ihmistä, joiden rakkain runoilija hän on. Olen kirjoittanut hänen runoistaan nobelistisarjassani.
  2. Martta Wendelin. Hänen iki-ihanat korttinsa ja satukuvituksensa!
  3. a) Virginia Woolf. Olen lukenut Woolfilta vain Mrs. Dallowayn. Muutakin haluaisin lukea, mutta on toistaiseksi jäänyt aikomukseksi.
Aiemmin olen kirjoittanut seuraavasti: 
ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTU, V.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Kuukauden nobelisti Seamus Heaney: Ojanpiennarten kuningas

Irlantilainen runoilija Seamus Heaney sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995. Samana vuonna ennen palkinnon myöntämistä ilmestyi Jyrki Vainosen suomentama ja valikoima kokoelma Ojanpiennarten kuningas. Samana vuonna ilmestyi toinen painos, joka minullakin on, ja siihen ehti kanteen maininta Nobel 1995.

Luin runot tuolloin 1995 enkä oikein päässyt niihin sisälle. Luin runot nyt uudestaan, mutta eivät ne nytkään koskettaneet. Heaneyn runot ovat hyvin irlantilaisia. Niissä on märkyyttä, turvetta, suota ja kaivamista. Menneisyyteen kaivaudutaan viikinkeihin saakka. Juuret ja muistaminen toistuvat, samoin viittaukset katolilaisuuteen. Historia ulottaa vaikutuksensa Irlannin jakaantumiseen ja väkivaltaisuuksiin.

Joidenkin runojen löysyys häiritsi minua. Luen runoja aika harvoin, mutta olen tottunut niissä tiiviiseen ilmaisuun.

Mitä uudempiin runoihin tultiin, sitä vähemmän sain niistä otetta. Vainosen erinomainen esipuhe ja huomautukset avasivat runoja jonkin verran.  Vainonen on valinnut runot usealta vuosikymmeneltä ja useasta runokokoelmasta. Ehkä olisi parempi lukea joku alkuperäinen kokoelma kokonaan, jotta vaikutelma olisi yhtenäisempi, eikä niin hajanainen kuin tässä.

Laitan näytteeksi ensimmäisen runon Kaivamassa kaksi viimeistä säkeistöä. Turvetta kaivanut mies oli runon minän vaari.

Mieleeni syöpyi perunamullan kylmä tuoksu,
läpimärän turpeen parku ja läpse,
terän tylyt viillot läpi elävien juurien.
Mutta minulla ei ole lapiota, en voi jatkaa tuota työtä.

Etusormen ja peukalon välissä
lepää kynänpätkä.
Minä kaivan sillä.

Kahdesta myöhemmin ilmestyneestä Heaneyn runojen kokoelmasta löysin seuraavat postaukset:

Ukkosvaloa, Luettua elämää
Soran ääniä, Valopolku

Seamus Heaney: Ojanpiennarten kuningas
Suomentanut Jyrki Vainonen
WSOY 19952. painos, 134 s.
Englanninkieliset runot 1960-luvulta 1990-luvulle

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Rouva Pyy on kotirouva ja kolmen lapsen äiti 1950-luvulla. Perhe asuu Helsingissä ja heidän luonaan asustaa myös rouva Pyyn anoppi. Rouva Pyyllä on etunimikin, mutta sillä häntä kutsutaan kirjassa vain pari kertaa.

Rouva Pyy on turhautunut. Hän uskoo, että hänestä olisi voinut tulla jotakin, jos hän ei olisi mennyt naimisiin nuorena ja tehnyt heti lapsia. Hän ihailee taiteilijoita ja jonkinlaisesta taiteilijuudesta hän unelmoi, tai jostakin käsillä tekemisestä, vaikka mattokutomosta. Rouva Pyy purkaa turhautumistaan esimerkiksi omaisuuteen. Hän ostaa taidetta, hän ostaa pianon, hän haluaa, että rakennetaan omakotitalo. Hän haluaa tehdä vaikutuksen tuttaviin. Oikeita ystäviä hänellä ei ole, paitsi yksi nuoruusaikainen, joka pistäytyy yhdessä luvussa ja valaisee rouva Pyyn taustoja.

Kaikki naiset näkevät unia ei ole minämuotoinen, mutta näkökulma on yksinomaan rouva Pyyn. Kaikki ihmiset ja tapahtumat tulkitaan hänen kauttaan. Teksti on tiivistä ja hyvin intensiivistä.

Kirjan rakenne on omanlaisensa. Rouva Pyyn elämää seurataan kronologisesti, mutta kukin luku on oma itsenäinen yksikkönsä. Yksi asia käsitellään kerrallaan ja lukujen välissä saatetaan hypähtää ajassa reilusti eteenpäin. Seuraaminen on kuitenkin vaivatonta.

Rouva Pyy ei ole miellyttävä ihminen. Hän on rasittava ja ärsyttävä, säälittäväkin, mutta ennen kaikkea hyvin todellinen.
”Hän järjesti hiuksensa peilin edessä, meni eteiseen ja eteisestä siihen huoneeseen, jossa mies luki lehteä. Ja mies oli siinä samassa asennossa, sama kuin äsken. Hän antoi miehen lukea, otti pöydältä kuvalehden ja katseli kuvia. Hän muisti lapset. Hän pani lehden pois ja katsoi suoraan eteensä, näki ikkunaverhot. 
Minä olen rouva Pyy. Istun tässä, hän ajatteli.”
Kaikki naiset näkevät unia ansaitsisi minusta enemmän arvostusta. Minäkään en tiennyt etukäteen kirjasta mitään, juuri ja juuri nimen. Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektissa Kaikki naiset näkevät unia edusti vuoden 1960 kirjaa. Postaus on Bibliofiilin päiväunissa.

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia
Teos 2012, 260 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1960

***********
Vaikka en samastu rouva Pyyhyn, kuulun kuitenkin ryhmään ’kaikki naiset’, joten sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 13. Kirja "kertoo sinusta".

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Kirjamessut 2017: lyhyt raportti


Harri Römpötti haastattelee Pertti Avolaa
Tämän vuoden kirjamessuosallistumiseni jäi suunniteltua lyhyemmäksi, koska ehdin perjantaina paikalle vain pariksi tunniksi töiden jälkeen. Lauantaina olin messuilla sentään koko päivän. Suurimman osan ajasta vietin tapani mukaan antikvariaattiosastolla, josta ostin seitsemän vanhaa kirjaa. Mukavinta messuilla oli tavata muita kirjabloggaajia Boknäsin osaston bloggaajapisteessä. Siellä käytiin tänä vuonna mielenkiintoisia keskusteluja.

Kirjoitan aivan lyhyesti seuraamistani messuohjelmista. Muutama kuva on postauksen lopussa.

Elokuvakriitikko Pertti Avola kertoi kirjastaan Ruutia valkokankaalla  elokuvien Villi länsi. Hän purkaa myyttejä historiallisten tosiasioiden pohjalta. Kun haastattelija kysyi, mikä westerneissä on totta, Avola vastasi: asut, lavasteet ja maisemat.

Reetta-Liisa Pikkola, Sakari Laiho ja Outi Mäkinen keskustelivat aiheesta Missä kirja-alalla mennään? Jukka-Pekka Pietiläisen johdolla. Puoli tuntia oli aivan liian vähän aikaa eli jäätiin melkein otsikkotasolle: e-kirjat, äänikirjat, oppikirjat, tietokirjat, omakustanteet... Parhaiten jäi mieleen, että Finnish weird myy ulkomailla.

Dostojevski-fanina valitsin lauantain ohjelmasta ensimmäiseksi keskustelun Dostojevski  kiistaton ja kiistelty, keskustelijoina Martti Anhava ja Sirpa Kähkönen.  Anhava suomentaa Dostojevskin romaaneja uudelleen ja Dostojevskin kääntämisen vaikeudesta puhuttiin. Toinen pitempään käsitelty aihe oli vankeuden vaikutus kirjailijuuteen, Dostojevskiin erityisesti, mutta myös yleisesti.

Imagen uusista kansalliskirjailijoista paikalla olivat Leena Lehtolainen, Jaakko Hämeen-Anttila ja Elina Lappalainen puhumassa otsikolla Kirjallisuus ja yhteiskunnallinen tehtävä.  En referoi tätä mielenkiintoista kesustelua sen enempää, vaan nostan esille yhden kuvaavan asian. Jaakko Hämeen-Anttila totesi, että jopa hänen suomentamillaan runoilla on yhteiskunnallista merkitystä.

Vaikka luen melko paljon dekkareita, seurasin vain yhden dekkarilauantaihin kuuluneen ohjelmanumeron, Murhasarjoja. Leena Lehtolainen, Martti Linna ja Jarkko Sipilä puhuivat kirjasarjoistaan. Linna olisi pitänyt enemmän otsikosta Rikossarjoja. Keskustelussa ei tullut esille mitään varsinaisesti uutta, mutta keskustelijat olivat taitavia ja hauskoja, joten heitä oli kiva kuunnella.

Olen lukenut kaikki Matti Röngän kirjat ja aion lukea uusimmankin eli Yyteet. Kuuntelin Rönkää, kun häntä haastateltiin Suomalaisen kirjakaupan osastolla, ja hain samalla omistuskirjoituksen.

Jukka-Pekka Pietiläinen, Reetta-Liisa Pikkola, Sakari Laiho ja Outi Mäkinen
Touko Siltala, Sirpa Kähkönen ja Martti Anhava keskustelevat Dostojevskista

Leena Lehtolainen, Jaakko Hämeen-Anttila, Elina Lappalainen ja Niklas Thesslund
En saanut kunnon kuvaa kirjailijoista, joten otin kuvan kirjoista
Matti Rönkä vauhdissa

torstai 26. lokakuuta 2017

Kirjamessut 2017: suunnitelmia perjantaille

Tänä vuonna työt häiritsevät pahasti Helsingin kirjamessuille osallistumista. Ehdin messuille vasta johonkin aikaan perjantai-iltapäivästä. Lauantaina pitäisi olla enemmän aikaa. Silloin minulla on päivystysvuorokin kirjabloggaajien pisteessä Boknäsin osastolla.

Katselin messulehdestä perjantain ohjelmaa, ja kirjoitin muistiin joitakin kiinnostavalta vaikuttavia esityksiä. Niistä listaus alla. Voi olla, että kuuntelen niistä useita - tai vain pari. Yleensä olen unohtunut Antikvaarisille messuille tutkimaan hyllyjä.

13.00-13.30 Imagen kansalliskirjailijat (Aleksis Kivi)

13.30-14.00 Suomennos-slam (Waltari)

14.30-15.00 Heikki Oja: Universumi (Kullervo)

15.00-15.30 Lasse J. Laine: Suomen linnut - harrastajan opas (Kirjakahvila)

15.30-16.00 John Simon: Mahdoton sota (Eino Leino)

16.00-16.30 Missä kirja-alalla mennään? (Kirjakahvila)

17.30-18.00 Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla - elokuvien Villi länsi (Olohuone)

18.30-19.00 Millaista fantasiaa oikeasti luetaan - Internet sen paljastaa (Kullervo)